Jos sa joskus luoksi jouvut,
Pääyt paikalle samalle;
Toki tulloski tupahan,
Sekä poikkea sisälle,
Yötimähän, päivimähän,
Kostimahan Kostulahan,
Ei sun täällä semminkänä
Panna pettua etehen,
Tahi parkkia pahoa;
Emoni sun einehtävi,
Kostitsevi kylläseksi,
Makumaiolla Meriken,
Ristikenki rieskasella.
Paikat on perin pulskiammat,
Ihanimmat ilman alla;
Kaunihimmat kaikkialla
Ovat Kostulan kotoset:
Niemet on somat näöltä,
Arot kaunihit, avarat,
Siinä saaristot likellä,
Joissa kukat kuhisevat,
Kahisevat kaikenlaiset. —
Ja meiän ahe ihana
Kukillansa kultasilla,
Puistollansa pulskialla,
Pihlajistolla jalolla!
Oh kun sitä silmäellä
Aamuaikoina alotan,
Keskellä kesäsyäntä,
Päivän nostessa norolta
Kultinensa, koittonensa,
Hopeinensa, hohtonensa;
Niin se mieleni mehuna,
Syvältä syämeniki,
Sulosuomasta sulavi,
Ihantelevi ilosta.
Siitä sieki, meiän lintu,
Mehiläinen, mieliksesi
Saisit mettä mittavasti,
Suunnattomasti simoa.
Siellä saisit siipiäsi,
Lentimiäsi levätä,
Ryvetä mehikukissa,
Höyriä hunavarassa.
Kutsumisestansa saamma sitä meille tuntematonta kutsujata rehellisesti kiittää ja myös runostansa, jota emme kuiteekaan jo mainitusta syystä taida kokonaan präntättää. Ettemme ansaitse ollenkaan semmoisia ylistyksiä todistaa seuraavaki meille muualta lähetetty:
Muuan sana Mehiläiselle.
"Toden ollessa sananlaskun: luonnossansa mies lujempi, tavoissansa taitavampi, olis Mehiläisenkin pitänyt Simpukan ja Kotkan sadusta oppiman, 'ei lentämään korkiammalle, kuin siivet kantavat', ja muistellen, päämääränsä olevan, ainoastansa tässä elossa kartutella hyödytystä ja huvitusta ihmisille, ei yritellä'kään kajomaan uskon oppiin ja tulevaisen elämän asioihin. Tämän kuitenkin unhotettuansa, niinkuin usiammasta ensivuotensa, varsinkin Joulukuun Numerosta on nähtävä, ja niinmuodoin varsin 'Simpukan' satuun saadessaan, näkyis tarvitsevan varoitusta, ettei, luonnossaan pysyin ja oikiata päämaaliaan kohden kulkiin kyllä hyödyllinen ja kiitettävä ollen, taidottomuudessaan peräti hukkaan lentää hurrittaisi.
"Mehiläinen on kyllä monasti julistanut pitävänsä P. Raamatun arvossa ja oikian uskon ainoana perustuksena. Mutta sitä ei tämän kirjottaja jaksa uskoa, nähdessään ja kuullessaan siltä niin monta P. Raamatun oppia vastaan käyväistä menoa ja ääntelemistä. Hän rohkenee esimerkiksi Tammikuun Historia osassa 3 siv. — omastako päästänsä, eli muiden mukaan, sitä ei ole sanonut — päättää, jotta 'kaikki historian totuus juurraksen enimmältä muisto muistolta säilyneihin tarinoihin ja kirjallisiin tietohin', 5 siv., että 'pian ainoat muinasajan tiedot ovat etsittävät tarinoissa', että 'sekä ne, jotka epäilevät suuresti mitänä totta näissä tarinoissa löytyvän, että ne, jotka pitävät enimmiä totena, taitavat erehtyä', että 'runoilemissa liiatenki on varottava, ettei kaikkea todellistana totena pidettäisi', ja ettei 'historiallista totuutta silloin (vanhaan aikaan) kysytty, eikä vaadittu, vaan ainoasti luonnollista totuutta eli asian kertomista senaikuisten ihmisten luulon ja toivon mukaseksi', ja 6 siv. että 'ikivanhoja aikoja tutkiessa ikäskun uimma avaralla merellä, kussa ei rantaa erota'kana'."
(Lisää toiste.)
MEHILÄINEN W. 1840.
Maaliskuulta.
Koulunkäymättömän valitus.