Virolainen nuori kulttuuri on jo pitkän aikaa käyttänyt Suomea ikäänkuin henkisenä taimilavana, josta se suuremmalla helppoudella kuin etäisemmistä kulttuurisilmastoista on voinut omakseen siirtää kehitykselleen tarpeellisia kulttuuritekijöitä. Että Kalevalan ilmestyminen avasi tien virolaiselle Kalevipoeg'ille, on tunnettu asia. Mutta uudempikaan suomalainen kirjallisuus ei ole jättänyt virolaista henkeä hedelmöittämättä. Juhani Aho ja Eino Leino eivät ole vain vironnoksissa tuttuja eteläpuolella lahden, heidän vaikutustaan voi seurata alkuperäisessäkin virolaisessa kirjallisuudessa. Koidulan ja kansallisen heräämisen ajoista saakka on Viro käyttänyt Suomen viljelyssaavutuksia hyväkseen.
Sensijaan on Virosta Suomeen tapahtunut kulttuurisiirto ollut aivan niukka, tuskin mainitsemisen arvoinen. Kalevipoegin suorasanainen selostus, pari romaania, yksi draama ja joitakuita runokäännöksiä, siinä kaikki. Syytä lienee niin sysissä kuin sepissäkin. Virolainen kirjallisuus on näihin asti ollut köyhää omintakeisista kirjailijapersoonallisuuksista ja edustavista teoksista, se on tarjonnut enemmän kirjallishistoriallista kuin esteettistä huvia. Missä määrin suomalaisella välinpitämättömyydellä on tässä vaihdon yksipuolisuudessa osansa, ei ole tämän kirjoituksen asiana todentaa. Tosiasiana pysyy, että Viro, huolimatta heimolaisuudesta ja maantieteellisen aseman läheisyydestä, on suomalaisille ollut terra incognita, josta käsitykset ja tiedot ovat olleet suuressa määrin vaillinaisia, jollei suorastaan harhaanviepiä.
Esityöksi siinä viljelysvaihdossa, joka kerran on kahta toivottavasti silloin tasaväkiseksi ennättänyttä kulttuuria rikastuttava, on seuraava käännöskokoelma tarkoitettu.
Ei ole ollenkaan sattuma, että juuri laulurunous etusijassa on ollut omiaan käännöstyöhön viemään. Niin nuorella sivistyskansalla kuin Viro, on, kuten luonnollista, laulurunous kirjallisuudessaan toistaiseksi etu-alalla. Maissa, joilla ei ole varaa ylläpitää itselleen varsinaisia ammattikirjailijoita, on aina rehoittanut lyyrillinen dilettantismi. On mahdollista olla lyyrillinen runoilija monen muun proosallisemman toimen ohella. Kehitysasteella, jolloin kieli ei vielä muuten taivu vivahdusrikkaamman sielunelämän ilmaisijaksi, voi kuitenkin lyyrillisen inspiratsion spontaani luonne ja hehku sen siihen pakoittaa. Kansojen heräämis- ja nousuajat ovat aina lyyrillisiä. Niinpä oli Virollakin kansallisrunoilijansa jo aikana, jolloin draama ja novellistiikka, mikäli niitä ylipäänsä oli olemassa, olivat ainoastaan suoranaisia mukaelmia saksalaisista eikä suinkaan laadussaan parhaimmista esikuvista. Vielä tälläkin hetkellä on laulurunous se ala, jolla voi viitata toiveikkaimpiin taiteellisiin saavutuksiin. Viron kaksi kotimaista näyttämöä odottaa yhä vielä omakielistä draamaa, jonka tähänastista ennätystä edustaa melkein yksinään August Kitzbergin Suomessakin tunnettu, hyvällä draamallisella vauhdilla kirjoitettu, vaikka jotensakin teoreettiselta tunnepohjalta kohoava näytelmä »Tuulte pöörises» (Tuulten pyörteessä) v. 1906. Virolainen proosarunous on suorittanut välttämättömän retkensä romantismin ja naturalismin halki kohti uusromantismia ja impressionistista tekotapaa, sen jättämien tienrastien ehdottomasti taiteelliseen tasoon kohoamatta. Romantismin peruja on muutamia vanhaan hyvään pseudohistorialliseen tyyliin kirjoitettuja kuvauksia orjuuden ajoista ja ihannoituja maalaiselämän kuvauksia. Naturalismi sensijaan toi kaksi todellista kykyä: Eduard Wilden ja Ernst Petersonin, joista kuitenkin vielä on joltinenkin taival varsinaiseen taidekirjallisuuteen. Eduard Wilden laajaa, suurella sujuvuudella kirjoitettua ja hyvävauhtista tuotantoa haittaa syvällisemmän näkemyksen ja taiteellisen keskityksen puute. Hänen suuri teoksensa, romaani Mahtra Sõda (suomeksikin käännetty) ilmituo selvästi hänen sekä hyveensä että heikkoutensa; sen hyvien joukkopsykologisten kuvausten vaikutuksen särkee yleinen hajanaisuus ja epätasaisuus. Ernst Peterson on Viron kirjallisuuden varsinainen naturalisti, joka räikeihin ja usein kirpeän todellisiin kyläkuvauksiinsa yhdistää yhteiskunnallisen tendenssin. Vasta Noor-Eestin kirjallisen suunnan edustajien joukossa tapaamme pari nimeä, jotka kerran ehkä tulevat olemaan takuuna taiteellisuudesta, joskin heidänkin lupauskirjansa yhä vielä ovat lunastamatta: A.H. Tammsaare, jonka tarttolaisen ylioppilaselämän kuvaukset huolimatta eräänlaisesta ahtaudestaan, ovat mieltäkiinnittäviä sielulliseen erittelyyn ja sisäisten taidekeinojen käyttöön nähden, ja ennen muita Friedebert Tuglas, jonka toisinaan romantisesti väririkas, toisinaan impressionistisesti iskevä proosa jo nyt suuresti on laajentanut Viron kielen soinnullisia rajoja.
Rikas ei ole suinkaan Viron laulurunouskaan yksilöllisistä runoilijaprofiileista. Ainoastaan aniharva piirtyy siksi selvänä ajan taustalle, että hänen erikoissävynsä eroaa ajan yleisestä sävystä. Useimmat ovat vain ajan ja sen makusuunnan tulkitsijoita, ja heidän luonteenomaisuutensa vain ajan luonteenomaisuutta. Äsken ilmestynyt laaja virolainen runoantologia »Eesti Luule», joka käsittää 76 runoilijanimeä ja 327 runoa vahvistaa vain tätä runoilijapersoonallisuuksien puutteen tunnetta. Taaskin saamme mennä Noor-Eestin ryhmään saakka, yksilöllisempiä sointuja ja tietoisempaa taiteellisuutta tavataksemme, jollemme ota lukuun kansanrunoutta.
Viron rikas kansanrunous on se laulurunouden ala, joka tutuimmin, omaisimmin, kuin toisintoina Kantelettaren runoista, koskettaa suomalaista lukijaa. Näissä lauluissa elää yhä elimellisesti muutoin jo vain älyllisesti käsitykseemme siirtynyt heimoustunne. Näistä lauluista se puhuu meille vaiston vääjäämättömällä varmuudella; niin samansävyistä on veljeskansojen lyriikka. Runomitta ei ole niin säännöllistä nelipolvista trokeeta kuin suomalaisessa kansanrunoudessa, se sallii enemmän typistyksiä ja säännöttömyyksiä, mutta poljento ja alkusoinnun ahkera viljelys tekevät sen meille tutuksi. Virolainen kansanrunous on suurimmaksi osaksi naisten laulamaa, siitä ehkä osaksi sen suurempi lyyrillisyys, aihepiirin ahtaus ja sankarirunojen harvinaisuus. Vasta Suomen puolella pääsivät lyyrilliset ainekset miesten mielikuvituksessa kehittymään sankarirunoelmaksi. Kuvaavaa on Aino-runon kulkeutuminen. Se on alkujaan yksinkertainen lyhyt laulunpätkä, Järvamaalla laulettu, sormuksensa ja korunsa hukanneesta, nimettömästä neidestä. Vasta itäänpäin siirtyessä puhkee sen traagillinen aihe esiin, ja alkuaihe jää vain loppukatastrofin runolliseksi kaunisteluksi.
Sama herkkä luonnon hellyys ja luonnon elolliseksi elävöittäminen, sama hellä rakkaus lauluun ja usko laulun mahtiin kohtaavat meitä niin Kantelettaren kuin Viron »Vana Kandlen» lauluissa. Mutta oman erikoissävynsä antavat virolaiselle kansanrunoudelle orjuutta ja vainoa kuvaavat runot, jotka puuttuvat Suomen puolella lahden; silloin synkistyy idylli veriseksi valitukseksi tai uhmailevaksi katkeruudeksi:
»Vanha polvi, vainopolvi,
Piinapolvi pitkällinen.»
Kuten suomalaiset, ovat virolaisetkin kansanrunot luultavasti syntyisin pakanuuden ja katolisen ajan murrosvaiheelta. Laulurikkaimpia yksilön kehityksessä ovat sielulliset murrosajat, miksi ei olisi samoin kansojenkin kehityksessä? Elinehdoissaan, vapaudessaan, uskossaan järkytetyn kansan energia oli yhtäkkiä saanut sysäyksen, joka samalla kun pani sen liikkeelle, samalla särki naivin luonnonkansan rauhan, vuosisadoiksi jättäen sen erilaisten valloittajain ja mailmankatsomusten tantereeksi. Sotaisen energian pakollista kytkeisiinpanoa seurasi kai energian uusien alojen etsintä. Kuka tietää, millaisena ilma-ikkunana tämä runous kerran on ollut orjakansan joka tavoin tukahdetulle elintarmolle? Näissä sodan ja veristen vainojen sekä alkavan orjuuden aikana syntyneissä runoissa valitti orpolapsi osaansa, orja kovaa kohtaloansa, ne sisälsivät purevana pilkkana muutoin tyystin kätketyt uhman ajatukset. Ne heltyivät kehtolauluksi lapsen kätkyen ääressä, virisivät häävirsiksi ja kaikuivat karkelon tahdissa, ne seurasivat yksinäistä vaeltajaa vainioilla ja luhtamailla ja säestivät rukin hyrräystä ja paimenen pajupilliä. Ne olivat elinilmauksissaan ehkäistyn kansan elonmerkkinä.
Elävän, kultaisen runosuonen täten kenenkään huomaamatta suikerrellessa vuosisatojen halki, supistui käsinkirjoitettu tai painettu virolainen laulurunous vain kömpelöihin, saksalaisten pappien toimittamiin virsikäännöksiin tai pariin maalliseen, runollisesti yhtä arvottomaan tilapäärunoelmaan. Vasta 18:nnen vuosisadan lopulla, jolloin Herderin aloitteesta kirjoitetaan muistiin joitakuita vanhoja runoja, ruvetaan yleisemmin kiinnittämään huomiota tähän halveksittuun, tyhjänpäiväisenä pidettyyn runouteen. Tätä keräystyötä on jatkunut meidän päiviimme saakka. Viron muuten niin valottomissa ja mieltä masentavissa aikakirjoissa on kansanrunouden keräys kirkkaimpia sivuja. Viime vuosisadan alkupuolella herää Virossa sivistyneen saksan kieltä puhuvan säädyn keskuudessa Suomen fennofilien liikettä muistuttava harrastus viron kieltä, runoutta, vanhaa vaatepartta ja kansantaidetta kohtaan. Nämä estofilit tahtoivat pelastaa jälkimailmalle, niinkuin silloin arveltiin, perikatoon, se on: hiljaiseen sulautumiskuolemaan tuomitun kansan muistomerkit. Mutta aiotusta hautapatsaasta muodostuikin ensimäinen tienviitta kulttuurikehityksen tielle lähtevälle kansalle. Vuonna 1839 perustettiin Tartossa erityinen seura »die Gelehrte Esthnische Gesellschaft», vartavasten estofilien tarkoitusperiä toteuttamaan. Sen toiminnasta, joka keskittyi etupäässä juuri kansanrunouden keräykseen, ottivat antaumuksella osaa useat saksalaistuneet virolaisetkin. Kalevalan ilmestyminen Suomessa tuo lisävirikettä päivän harrastuksille. Virolaissyntyisen lääkäri Faehlmannin mielikuvituksessa kytee jo kansalliseepoksen aate, mutta hän kuolee kesken tuumiaan, jättäen sekä aatteensa että esityönsä virkaveljensä Fr. R. Kreutzwaldin perinnöksi. Vuonna 1861 ilmestyi virolainen sankarirunoelma Kalevipoeg.