Kalevipoegia ovat aikalaiset sekä myöhempikin lukijakunta kauan aikaa katselleet ikäänkuin keinotekoisessa, kaunistavassa näyttämövalaistuksessa. Se muodosti koristeellisen taustan sille näyttämölle, millä virolaisen kansallisen heräämisen näytelmä vapauslaulujuhlineen, romanttisine värityksineen, suoritettiin. Se on niin kauan ollut vuonna 1819 tapahtuneen näennäisen orjainvapautuksen henkiseksi vapautumiseksi muuttumisen symbolina, että sitä arkailee lähestyä arkiharmaassa valossa.
Yksi on selvää: Kalevipoegin vaikutus on ollut itse Kalevipoegia suurempi.
Fr. R. Kreutzwald, (1803—1882) alkujaan Ristmets, orjan poika, ammatiltaan lääkäri, lahjoiltaan runoilija, mies valistusajan aatteissa kypsynyt, ennakkoluuloton, laajakatseinen, täynnä kuivan ivan ja hentomielisen tunteen sekoitusta, — siinä Kalevipoegin luoja. Eepoksen aineksiin nähden hän oli paljoa epäedullisemmassa asemassa kuin Lönnrot. Hänellä oli käytettävänään, paitsi joitakuita sankarirunojen katkelmia ja suurta joukkoa lyyrillisiä runoja, ainoastaan epälukuinen määrä suoranaisia tarinoita, ilman läpikäyvää juonta tai edes yhteistä sankarin nimitystä. Tähän vaillinaiseen ja tukea antamattomaan pohjaan nojaten hän teki rohkean teon: runoili uudestaan kansan runomitalle sadut, yhdisti eri sankarityöt samannimisen sankarin tekemiksi, täytti aukot ja liitekohdat itseluomillaan kronikkaa muistuttavilla säkeillä ja siroitti sinne tänne lyyrillistä koristelua. Tuuma oli nerokas ja suuren runoilijan arvoinen; suoritus ei ollut yhtä nerokas.
Tekstikritiikki on tavannut kiitollisen alan säe säkeeltä eritellessään Kreutzwaldin ja varsinaisen kansanrunouden osaa Kalevipoegissa. Tieteellisesti perehtymättömäänkin lukijaan vaikuttaa Kalevipoeg kuin eri tekstikirjaimilla painetulta, yksinkertaista antikvaa seuraa moni: koukeroinen fraktuura. Romantiikan korukielessä kasvaneen Kreutzwaldin oli vaikea tavata kansanrunon naivia sävyä ja kauneutta. Joko hän kompastuu kuivan kronikan kivikkoon tai luo kukkeata lyriikkaa, itsessään runollisesti arvokasta, mutta kansanrunon sävylle vierasta. Paremmin kuin varsinaisesti uutta luodessaan, hän onnistuu satuja uudestaan runoillessaan, vaikka hän siinäkin vain harvoin osaa asettua täysin runolaulajan kannalle.
Kalevipoeg on 20-lauluinen kuvaus virolaisen yliluonnollisen väkevän sankarin urotöistä, hänen Suomen-matkastaan, taistelustaan noitia vastaan, sodankäynnistään, matkastaan Manalaan ja painistaan Sarvikin — paholaisen — kanssa, retkestään mailman loppua kohden ja vihdoin hänen tapaturmaisesta kuolemastaan. Läpi teoksen kulkee traagillinen aate: Kalevipoeg on syyllinen Saaren neidon kuolemaan ja Suomen sepän-pojan murhaan; hän sovittaa sen murtumalla jaloistaan omaan vedessä väijyvään miekkaansa.
Suurta symboliikkaa on Kalevipoegin loppu säkeissä. Kalevipoeg on kuoltuaan pantu Tuonelan veräjän vahdiksi, käsi kallion raossa, — kun hän kerran kätensä irti kiskaisee, on Virolle koittava uusi onnen aika.
Kalevipoeg ei kestä vertausta Kalevalan kanssa. Kalevipojan urotyöt ovat melkein poikkeuksetta ruumiillisen voiman näytteitä; se sanan ja laulun mahti, mikä Kalevalassa ihmeitä aikaan saa, puuttuu Kalevipoegissa. Kalevipoegin kauneimmat kohdat ovat lyyrillisiä, niihin on Kreutzwald sovittanut kansanrunon herkimmät säveleet.
Kalevipoegin viimeinen ja suurin sankarityö oli kuitenkin se, että se ilmestyessään auttoi itsetietoisuuteen kokonaisen kansan, onni, mikä harvoin tulee suurimmankaan taideteoksen osaksi. Sillä on koko Viron kulttuuri-elämälle perustava merkitys, olkoon se sitten, minä aikalaiset sitä tervehtivät, Viron kansan luovan kyvyn välitön ilmaus, tai, miksi myöhempi tutkimus sen on merkinnyt, Kreutzwaldin kansantarinastoon nojaten enemmän tai vähemmän runollisella voimalla kokoonpanema ei kansan-eepos vaan kansallinen kertomarunoelma.
Kansanrunouden keräys saa yhä uutta vauhtia. 70 luvulla ryhtyy siihen kirkkoherra Jakob Hurt ja myöhemmin Kronstadtin kirkkoherra M.J. Eisen. Heidän apulaisikseen tarjoutuu kymmeniä ja satoja nimettömiä kerääjiä kaikilla seuduin maata. Jättiläiskeräys suoritetaan harvinaisella innolla ja sitkeydellä, ja sen tuloksena on suurin kansanrunouden kokoelma, mikä milläkään kansalla on olemassa, noin 45,000 runoa, siihen lisäksi epälukuinen määrä satuja, loitsu-runoja, sananlaskuja j.n.e. Painettu on niistä Hurtin toimittama Vana Kannel I ja II v. 1886 ja myöhemmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran avustuksella ilmestyneet Setukeste laulud, (kreikanuskoisten Pihkovan virolaisten laulut) I osa v. 1904, II osa v. 1907, sekä joukko Eisenin toimittamia satuja.
Huolimatta siitä suuresta huomiosta, mikä jo viime vuosisadan alkupuoliskolla kansanrunoudelle omistettiin, ei sen jälkiä paljonkaan tapaa silloisissa taiderunouden kokeissa. Vasta ihan viimeisinä aikoina on kansanrunouden hedelmöittävä voima uloittunut taiderunouteen ja sen kieliaarteita liikuteltu. Viron ensimäiset taiderunouden yrittäjät saivat vaikutuksensa muualta.