Jo estofilien aikana esiintyy virolainen Kr. Jaak Peterson runoilijana. Tämän 21 vuotiaana v. 1822 kuolleen nuoren kielentutkijan runot nyt ja pieteetillä julkaisuissaan osaksi painattanut. Ilman kaikupohjaa, kuin eksynyt esitaistelija, liian etäällä jälkijoukoistaan, tuomittu varhaiseen kuolemaan kesken kehitystään, on Kr. Jaak Petersonin kohtalo miltei traagillinen. Hänen päiväkirjansa lehdiltä puhuu ratsionalistinen, kriitillinen henki. Hänen runonsa ovat korkealentoisia, vähän rhetoorisia, toisinaan täynnä oikeata, joskus väärääkin paatosta, antiikin runomitoissa liikkuvia, parhaimmissa eräänlaista kuulakasta kauneutta. Noor-Eestin ryhmä on hänessä nähnyt hengenheimolaisensa, ensimäisen »nuorvirolaisen».
Jos Kr. Jaak Petersonin viileän runouden kohtalo oli kaikua kiville, oli Lydia Jannsenilla, Koidulalla (v. 1843—1886) sitävastoin laajempi kaikupohja kuin näihin päiviin asti ehkä kellään viron kielen käyttäjällä.
Koidula, Postimees-lehden perustajan ja heräävän Viron kansallisessa elämässä suurta populariteettia nauttivan J. W. Jannsenin tytär, joutui sekä runoudellaan että henkilössään kuvastamaan Viron lyhyttä kansallisen romantismin aikaa. Kalevipoegin ilmestyminen ja työorjuuden lopullinen lakkauttaminen vapautti Viron latentin elinvoiman, joka nyt ilmeni jonkinlaisessa juhla-isänmaallisuudessa, laulujuhlina ja romanttisena huumauksena, ja jonka reali-ilmauksena oli Eesti Kirjameeste Seltsin perustaminen ja rahankeräys omakielistä Aleksandrikool'ia varten.
Yhtä suurena tekijänä kuin ajanhenki oli Koidulan kehityksessä, yhtä suurena tekijänä oli Koidula puolestaan ajanhenkeä luomassa. Hän ruumiillistuttaa ajan, siinä hänen persoonallisuutensa. Hän on voimakkain silloin, kun aika puhuu hänen suunsa kautta, kun hän on tulkkina ajan aatteille, jotka hänen tulisielunsa ahjossa lopullisen muotonsa saavat. Hän on siinä määrin aikansa kuvastin, että me etupäässä näemme hänessä juuri ajan piirteet yksilöllisten sijasta. Aika puhuu, aika valittaa, aika iloitsee hänen isänmaallisissa runoissaan, jotka milloin ovat kuin profeetallisia valitusvirsiä, milloin kaikuvat pääsiäistunnelman täyttämää hosiannaa. Koidula oli joukkojen runoilija, hänen tunteensa kollektiivia tunnetta. Niin pian kuin hän harhautuu alaltaan, hän kadottaa runoutensa taika-avaimen. Hänen persoonallisin elämyksensä oli isänmaallisuus, muulla alalla hän käyttää vanhoja kliseoita. Ei erotiikka, ei luonnontunne haltioidu hänellä runoksi. Kokeillessaan toisilla aloilla hän on usein vain saksalaisen maneerin jäljentäjä, hyvin usein suoranainen kääntäjä (sen ajan tavan mukaan varsinaista tekijää nimittämättä). Joukko hänen alkuperäisinä pidettyjä runojaan on myöhemmin osoittautunut käännöksiksi. Sekä aiheittensa valinnassa että niitten käyttelyssä hän seuraa aikansa yleistä makusuuntaa; hän ei ole vailla imelää hentomielisyyttä eikä sanakoreilua. Suuri osa hänen aikoinaan laajoissa piireissä herättämästään kirjallisesta innostuksesta on tosin kai pantava hänen voimakkaan persoonallisuutensa suggestion laskuun, joka niin mieltäkiinnittävänä ilmenee esim. hänen äsken julkaistuissa kirjeissään Kreutzwaldille. Mutta hänen isänmaallisilla runoillaan on pysyvä merkitys. Ne ovat ajan todistuskappaleita, mutta eivät yksin sitä; joskin nyky-aikainen lukija niistäkin mielellään karsisi yhtä ja toista, ei voi olla antaumatta alttiiksi niitten välittömälle inspiratsiolle. Ne ovat ja pysyvät heräävän Viron hymneinä.
Koidulan kohtalo oli työkuntoisimmassa ijässään kuolla kaukana niin suuresti rakastamastaan Maarjamaasta, virolaisen kansallisen romantismin osaksi tuli tukehtua alkaviin venäläistyttämisyrityksiin. Kansallisen kevään aamutunnelmaa ja raikkaita värejä seurasi harmaa seisahdusaika kaikilla aloilla.
Paljon on Virossa runoiltu tänä aikana. Runoileminen pääsi ikäänkuin muotiin, muuttui helposti opittavaksi käsityöksi, jota joutoaskareenaan itsensä ja toisten iloksi harjoittivat mitä erilaisimmat virkailijat, etupäässä kuitenkin papit ja kansakoulunopettajat. Sisällöstä ei ollut puutetta; kaiutettiin kuluneiksi edellisen ajanjakson itsessään jo hiukan onttoja isänmaallisia lauseparsia, kunnes ne kadottivat viimeisenkin aitometallisen helähdyksensä, tai tuotiin läntisestä naapurimaasta Saksasta, — ei koskaan kauempaa — helppohintaisia esikuvia. Runomittakin oli melkein aina sama
— - — - — - — - — - — - — - —,
johon loppusoinnuksi kelpasi melkein mikä pääte hyvänsä. Tämä helppo ja mukava runomitta sopi kaikensävyisille runoille, murheisille, leikkisille ja juhlallisille. Kokonaisen kokoelman »kukkakimppuja», »seppeleitä» j.n.e. voisi poimia tämänaikuisten runovihkojen nimistä. Kaikki lainaavat, kaikki elävät lainoista. Kieli on vanhaa, ajatukset ja tunteet samoin. Täällä, kuten muuallakin, epigooniajan epäitsenäisyys.
Voisi sanoa, että aika oli epäkiitollista taiteellisemmalle runoudelle, että ajan ilmapiiri oli ahdas ja raskashenkinen. Eikä mikään kapinoiva, vapauttava runous riko ajan rauhaa, ei mikään mielikuvituksen väriräiske ajan harmautta. Jokainen aika tarjoo aineksia runoudelle, niin tämäkin. Ne pari todellista runoilijaa, jotka aika synnytti, eivät niitä käyttäneet, eivät olleet kyllin suuria niitä käyttääkseen. Ajan ankara paine ei destilloi heistä sitä kypsää katkeruutta tai uhmaa, joka tällaisenakin maata matavana aikana voisi virittää korkean runouden inspiratsion. Koidulan isänmaallinen uhrituli oli sammunut, persoonallisen, syvempiä tunnekerroksia paljastavan runouden aika ei vielä ollut tullut, jäljelle jäi hiljainen, jokapäiväisyyteen taipuva idylli, eleegisine pohjasävyineen. Siinä he etsivät ja löysivät ilmaisumuotonsa.
Anna Haavan ja K.E. Söötin päämerkitys on siinä, että he ovat ylläpitäneet taiteellisemman laulun traditsiota matalalauluisena aikana. Heidän tasonsa on keskinkertaisuus, mutta sellainen hyvä, kunnon keskinkertaisuus, joka voi olla ponnistusastimena korkeammalle taiteelle. He eivät ole luoneet mitään varsinaisesti uutta ei muotoon eikä sisällykseen nähden. Heiltä puuttuu kielellisen mielikuvituksen kekseliäisyys, he tyytyivät kieleen, sellaisena kuin sen tapasivat, se riitti heidän ilmaisukeinokseen semmoisenaan, niin muokkaamaton kuin se todenteolla vielä oli. Heidän yksitoikkoista ja yksinkertaista runomittaansa ei särje mikään vivahdusrikkaampaa muotoa vaativa mieliala. Kumpainenkin on ihan viime aikoina koittanut laajentaa runoutensa rajoja; vers libre on houkuttanut molempia, tuomatta muuta kuin vieraan sävyn heidän runouteensa.