Lahjakkaampi heistä on epäilemättä Anna Haava, synt. v. 1864. Hän on tähän saakka Viron ainoa eroottinen runoilija. Koidulan rakkausrunot ovat kaavamaisia, myöhemmästä runoudesta on Gustav Suitsin ihana »Inspiratsio» harvinaisuus hänen tuotannossaan, paria sensualistista koetta lukuunottamatta, ja Willem Grünthalin runollinen luonnonpalvelus ei salli muita jumalia. Anna Haavan luonteenomaisimmat runot ovat juuri rakkausrunoja, aito naisellisen tunne-elämän synnyttämiä, joskus veitikkamaisia, joskus haaveksivia, täynnä alistumista ja rakastetun jumaloimista, nöyryyttä ja naivisuutta. Niissä ei ole nimeksikään sensualismin tuntua. Rakkaus on niissä olemassa-oloaan anteeksi anovaa, ylimalkaista. Paitsi rakkausrunoissa onnistuu Anna Haava joskus hiljaisen, melkein uskonnollisen kaipauksen täyttämissä runoissa, jonkinlaisessa mailmallisuudesta pois halajavassa idealismissa, jonka kypsin ilmaus on hänen kaunis runonsa Mägede põues (Vuorten helmassa), jossa tätä ihanne- ja rauhan maata kuvitellaan vuorten ympäröimänä järviseutuna. Yllätykseltä sensijaan vaikuttaa Anna Haavan runoudessa joukko leikillisiä maalaiselämän kuvauksia, raikkaan huumorin täyttämiä, hauskoja kyläakvarelleja valoisissa väreissä.
Värittömämpi persoonallisuutena on K.E. Sööt, synt. 1862. Hänen runoutensa muistuttaa Anna Haavan runoutta, mutta on kuivempaa ja karumpaa. Hänellä on Anna Haavan runouden heikkoudet, mutta ei kaikkia sen hyveitä. Parhaiten hänkin onnistuu eleegisen tunnelman yhtyessä isänmaalliseen ajatukseen tai henkilökohtaiseen muistelmaan ja mielialaan.
Seisahdusajoillakin voi olla salainen kehitysvieterinsä, joka ulkonaisen painon poistuttua taas on valmis ponnahtamaan. Kukoistuskausien edelläkävijöinä on niillä valmistava, energiaa keräävä merkitys. Virossa, venäläistyttämistoimenpiteiden hiukankin lauhduttua, alkaa kehitysilmapuntari taas nopeasti nousta. Mutta se ei tapahdu enää kansallisen romantiikan kimmeltävien tunnustähtien alla. Aika on ylöspäin pyrkivän, sitkeän ja karun realismin, joka yhteiskunnallisessa järjestymisessä ja kansallisessa valistustyössä, viime aikoina erittäin kansan aineellisessa vaurastumisessa näkee korkeamman kulttuurin pohjan. Aika on yhteiskunnallisen työn eikä taiteen. Saksalaisen vaikutuksen kanssa risteytyy venäläinen vaikutus, joka kuitenkin ymppää virolaiseen henkiseen elämään enimmäkseen venäläisen hengen kielteisiä puolia. Tähän asti yhteisen kansallisuusaatteen yhdistämä kansa alkaa jakautua luokka-eroituksen perustalla. Alkaa köyhälistön liike, joka yhtyy 1905 vuoden vallankumouksen valtaväylään.
Tämän virkeän yhteiskunnallisen nousu-ajan puitteissa, yksilöllisine tarkoitusperineen tavallaan sen vastakohtana, mutta samalla sen orgaanisena jatkona, alussa kulkien melkein tasasuuntaa vasemmistoliikkeen keralla, myöhemmin siitä selvästi eristyen, kohtaa meitä vallankumous-vuosien paikkeilla uusi ilmiö Viron henkisen elämän alalla, Noor-Eestin kirjallis-taiteellinen liike, joka puolestaan merkitsee kirjallista vallankumousta, tässä tapauksessa oikeastaan vain teoreettisesti olemassa olevien vanhain jumalain särkemistä. Noor-Eestillä ei ole ollut mitään taiteellista suuruutta kukistettavanaan. Sen kriitillinen työ on ollut välttämätöntä pikkuperkausta, ja etusijalle jäävät sen asettamat uudet tarkoitusperät ja uudet kirjalliset ihanteet.
Noor-Eesti nimellisen ryhmän perusti kuusi vuotta takaperin joukko nuoria kirjailijoita, — myöhemmin on liikkeeseen yhtynyt useita kuvaamataiteilijoitakin — jotka olivat ottaneet tehtäväkseen kirjallisuuden kohoittamisen taiteelliselle tasolle, ja vuorovaikutuksen aikaansaamisen Länsi-Euroopan kulttuurin kanssa. Tarkoitusperiään on ryhmä koettanut toteuttaa etupäässä julkaisemissaan albumeissa Noor-Eesti I, II, III ja samannimisessä, viime vuodesta alkaen ilmestyvässä kirjallistaiteellisessa aikakauskirjassa.
Uusi viini vaati uusia leilejä, uudet tunteet uusia ilmaisumuotoja. Muoto tuli tunnussanaksi, kielen kaikenpuolinen hionta lähimmäksi päämääräksi. Saksalaista ja venäläistä vaikutusta vastaan nousi länsi-eurooppalainen, gallialainen vaikutus, joka vaati kiinteämpää taiteellisuutta, ankarampaa valintaa. Yhteiskunnallisten tendenssien vastakohdaksi kohosivat yksilölliset, yleistävän runouden sijaan persoonallisen tunneilmaisun vaatimus. Modernismi, tässä käsitettynä yksilöllisenä, eurooppalaisuuden ilmakehään pyrkivänä taiteena, oli uloittunut Viroon.
Kielenviljelyksessä on Noor-Eestillä suuria ansioita. Hyvin käsittäen, että runouden ensimäinen ehto on ilmaisuvälineen täydellisyys, on Noor-Eesti tehnyt voitavansa rikastuttaakseen Viron niin köyhää kirjakieltä. Se on kaivautunut kansanrunouden hetteisiin, kutsunut avukseen murteet ja paikallissanastot, luonut uusia sanoja, tosin valitettavasti myös raskauttaen uudistuspyrkimyksiään vieraskielisten sanojen liian runsaalla painolastilla. Vasta Noor-Eestin mukana on yksilöllinen tyyli päässyt Viron sekä suorasanaiseen että laulurunouteen.
Noor-Eestin kirjailijat ovat kaikki vielä kehityksensä alussa, joskin se jo useimmilla on itsetietoisesti viitoitettu. Yhteisestä makusuunnasta ja taiteellisista tarkoitusperistä huolimatta, eristyvät ryhmän eri kyvyt yhä selvemmiksi yksilöllisyyksiksi. Taiteellisesti kypsimmät runoilija-persoonallisuudet tapaa laulurunouden alalla. Gustav Suitsin ja Willem Grünthalin runous merkitsee virolaisessa kirjallisuudessa aivan uusien sekä soinnullisten, runomitallisten että aihepiirien valloitusta. Heistä alkaa nykyaikainen taiderunous.
Gustav Suitsin (synt. 1883) runokokoelma Elu tuli (Elon tuli) v. 1905 on kaikista heikkouksistaan huolimatta uran uurtavaa laatua. Sen päätunnusmerkki on nuoruus. Sen laulut ovat yhtaikaa sekä nuoren ajan että nuoren ijän runoja. Sekä sen voima että viat ovat molemmat nuoruuden. Ennen-vallankumouksellinen mieliala, odotus, uhma, oman voiman tunne, on luonut nämä nuoruudelle ja elon tulelle viritetyt laulut, joitten poljennossa on nousu-ajan sotaista ja taisteluun tahtovaa tahtia.
Ne ovat nuorekkaita sotajulistuksia, useat laadittuja Eino Leinon aikaisemman runokauden tyyliin. Useat runot, kuten »Äikene» (Ukkosilma) ovat vain kuin uhmailijan painiskelua vastahakoisen ja kankean kielen kanssa, sen väkivaltaista aisoihin asettamista ja voitonriemua, — mutta eivät myöskään mitään sen enempää. Sanahelinä, jota yksilöllinen elämys vielä ei ole vapauttanut liian koristeellisesta paatoksesta, on luonteenomaista tälle kokoelmalle. On runoja, joitten sisällys supistuu vähiin muodon laulavuuden ja soinnukkaisuuden rinnalla, ja joita lukiessa alituisen helinän huumaamina unohdamme vaatia sanoilta syvempää sisällystä.