Ja kuitenkin on tämä kokoelma kaikesta nuorekkuudestaan ja tunteen pintapuolisuudesta huolimatta käänteentekevä. Viron runouteen vakiintuneet värittömät ja uinuttavan yksitoikkoiset runomitat se särkee rohkeilla poljennoilla, rikkailla loppusoinnuilla, mitä erinlaisimmilla ja aiheen itse valitsemilla runomitoilla. Kieli soi, niinkuin se vielä tähän saakka koskaan ei ole soinut virolaisessa runoudessa; koko kokoelma on kauttaaltaan kielellistä ja muoto-iloa täynnä, ylitse vuotavaa, liiankin kukkeata, kuten sen kannattama nuori paatoskin.
Suitsin runoilijatemperamentin pääominaisuudet ovat jo tässä kokoelmassa edustettuina; niistä ovat muototaituruus ja loisteliaisuus jo jokseenkin pitkälle kehitettyjä, sensijaan on taipumus traagilliseen tunnelmaan, joka hänen myöhemmässä tuotannossaan yhä vahvenee, tänä kehityskautena luonut vain pari runoa, synkän Needmine (Kirous) ja tyyntä ennen myrskyä kuvastavan, ennen-vallankumouksellisen Surnuaialaul (Hautuumaan laulu) joissa, varsinkin ensimäisessä, ensi kertaa tuntuu tuleva pessimismi.
Suitsin myöhemmin kirjoittamat runot ovat toistaiseksi hajallaan siellä täällä erinlaisissa julkaisuissa. Huolimatta niitten vähälukuisuudesta — Suits ei muodosta poikkeusta virolaisten kirjailijain pienestä produktiviteetista — voi niissä tarkoin seurata runoilijan kehitystä.
Se on käynyt muodollisesti yhä plastillisempaan, sisällyksellisesti yhä yksilöllisempään suuntaan.
Kielen liiallista runsautta on seurannut tarkoin punnitut, kuin matemaattisesti arvioidut sointuvaikutukset, jotka yhä useammin alkavat kiteytyä sonetin suppeaan ja viron vähän viljellyltä runokieleltä paljon vaativaan muotoon. Ei erehtyne, jos tässä muutoksessa on tuntevinaan romaanilaisten esikuvien vaikutusta. Suitsin runotyylin kansanrunoudellinen rikkaus on käynyt kovan romaanilaisen sulatusahjon läpi, se on yksinkertaistunut, tihentynyt, silti kielellistä soinnullisuuttaan kadottamatta.
Melkein vielä muodollista muutosta suurempi on runojen sisäisen äänilajin vaihdos. Taaskin ne uskollisesti heijastavat aikaa, joka on vallankumouksen yliponnistusta seuranneen väsymyksen. Mutta ei vain aika ole talttumuksen, lisäksi tulee yksilöllinen elämys, kypsyneemmän ijän välttämätön resignatsio. Yhtä hillitty kuin muotokin, yhtä hillitty on siihen puserrettu tunne. Milloin isänmaalliset ja yleisaiheiset runot vielä ovat etusalalla, on niissä yhä katkerammaksi kasvava pessimismi vallalla. Sellainen runo kuin Laul Eestist (Laulu Eestistä) on kaukana kaikesta korusisänmaallisuudesta. Mutta näitten runojen ohella ja niitä syrjään työntäen alkaa kuulua yhä yksilöllisempiä sointuja, yhä persoonallisemman tunteen pakkoa, jotka yhdessä mies hekkääseen resignatsioon taipuvan mielialan keralla luovat Suitsin tähän asti korkeimmat runo-ennätykset.
Täydellisen vastakohdan Suitsin runoudelle muodostaa toisen Noor-Eestin runoilijan Willem Grünthalin (synt. 1885) kolme vuotta myöhemmin julkaisema runokokoelma Laulud (Lauluja). Kun Suitsin kirkas taide voi olla varma mahdollisimman laajasta kantavuudesta, tulee Grünthalin runous sitävastoin jäämään vain harvojen nautittavaksi.
Grünthalin runous kätkeytyy mitä vaikeatajuisimman kielen varjoon. Grünthal on kielentutkija runoillessaankin. Harvinaisimmat, vähimmin käytetyt kielen muodot houkuttavat häntä, hän kaivaa ne esille sanakirjan unohduksesta tai murteitten muurin takaa, hänen runoissaan vilisee outoja murre- ja paikallissanoja, joita käyttäessään hän ei näytä välittävän niistä mykistä tai tyhjistä kohdista, jotka muodostuvat, kun sana vaikenee eikä ilmaise mitään lukijalle. Kuvaavaa kyllä, on runovihkon loppuun liitetty erityinen pieni sanakirja.
Yhtä plastillista kuin Suitsin, yhtä maalailevaa on Grünthalin runous. Adjektivi ja attributi ovat hänen runojensa tunnusmerkkejä, hänen lauseensa ovat raskaita, usein ylenmäärinkin väreillä kyllästettyjä, pienimpiin yksityiskohtiin saakka hiottuja, joskus suuremmassa määrin teoreettisen työn tuloksilta tuntuvia kuin välittömän inspiratsion luomia. Hän käyttää harvoin kevyitä runomittoja, usein liikkuvat hänen runonsa antiikin mitoissa, josta niitten hiukan juhlallinen, eristyvä luonne. Samoinkuin Suitsilla, on Grünthalillakin runoja, jotka ovat kuin nuoren kulttuurikielen itsetietoista prameilua, jonkunlaista sanasoinnullista urheilua. Paitsi näitä liialliseen alkusoinnun käyttöön ja kuvaavien sanojen toinen toisensa päälle kasaamiseen rakennettuja runoja, on Grünthalilla niitten vastakohtina toisia, joissa runollista suggestiota on koetettu aikaansaada yksityisten sanojen kerrolla, säkeitten putoillessa usein vain yksisanaisina, josta taas on ollut seurauksena tunnelman ohuus ja riittämätön kantavuus.
Grünthalin onnistuneimmat runot ovat ne, joissa hänen suuri ja harvinainen kielitaituruutensa, vältettyään liikaan erikoisuuteen pyrkimisen vaaran, yhtyy hänen yhtä harvinaiseen luonnontuntemukseensa.