Grünthal on runoissaan yksinäinen luonnonkävijä. Suitsin runoudessa on viimeisinä aikoina selvästi havaittava itsetietoinen eristymispyrkimys, Grünthalilla on eristyminen synnynnäistä. Hänen väri-ihailussaan, hänen antaumisessaan luonnontunnelmille alttiiksi on jotain luonnonhurmiota. Hän on syvälle tunkeutunut siihen salaiseen runouteen, joka kätkeytyy Saarenmaan ja sen lähisaarien luonnon ja rantamaisemain näennäisen karuuden taakse. Suits paikallistuttaa harvoin runonsa, Grünthal aina. Ei ole niissä mikä meri hyvänsä, eivät mitkä rannat hyvänsä, — se on määrätty meri, tietyt rannat. Grünthal tuntee kotisaarensa kaikkina vuodenaikoina, kaikkina vuorokauden aikoina, hän tuntee sen lintumailman, sen hietasärkät ja luodot ja valon sekä värien eri vivahdukset rannikolla. Hänen parhaat runonsa ovat värikylläisiä saaristotauluja. Mutta tästä tarkoin määrätystä realiteetista vauhtia ottaen kohoo Grünthalin runous sen yli, luonnonnäkyjen avartamaan kaikkeuden tunteeseen.
Suitsin tai Grünthalin sävy on nykyään vallalla virolaisissa runokokeissa, tietysti jäljittelijöitten käyttämänä johtaen maneeriin ja usein suoraan karikatuuriin. Sitä suurempi arvo täytyy antaa niille harvoille itsenäisyyden ja riippumattomuuden ilmauksille, jotka ulkopuolella Noor-Eestin ryhmää ovat havaittavissa.
Sellaisia on Ernst Enno (synt. 1875), kiitettävällä sitkeydellä omaperäisyyteen pyrkivä runoilija, joka ei koskaan ole uhrannut yleisön makusuunnalle, vaan vähitellen runoutensa alkujaan sangen aateraskaasta hämärästä kehittynyt selvämuotoisempaa taiteellisuutta kohden. Vers libren ensimäisenä käyttäjänä Virossa hän muodosti aikoinaan terveellisen oppositsion, joskin hän itse myöhemmissä runokokoelmissaan on palannut sidottuihin mittoihin. Teosofisen mailmankatsomuksen mystillisyys määrää hänen runoutensa sävyn, joka yhä vieläkin on filosofisen raskasta, rakenteeltaan taipuvaa jonkinlaiseen kaavamaisuuteen, usein hämärää, joskus kuitenkin onnistuen puhkaisemaan mystillisyyden kuoren ja saaden silloin omituisen kohtalokkaalta kaikuvan sävyn.
Yksinäinen ilmiö virolaisessa runoudessa on Juhan Liiv (synt. 1864). Alkujaan novellistina esiinnyttyään, on hän myöhemmin vuosien kuluessa vaikeaa hermotautia sairastaessaan ryhtynyt lyyrilliseen runoiluun. Hänen runoutensa on sairaitten aivojen runoutta. Jo runoissa alituisesti uudistuvassa sanojen ja kokonaisten säkeitten kerrossa tuntee ikäänkuin sairaalloisen idée fixen kiduttavan takaa-ajon; kerran herännyt mielikuva uudistuu ja kertautuu yhä väsyneitten aivojen ponnistuksesta huolimatta. Samasta syystä on hänen runoillaan improvisatorinen luonne, hänen sairaasta sielustaan kumpuaa hajanaisia, joskus synkkiä, joskus kultaisia kuvia, jotka järjestyvät melkein satunnaisuudella säkeiksi, ilman taiteellisen tietoisuuden ohjausta. Siitä Liivin runojen usein naivi viehättävyys ja yllättävä leima ja niitten taiderunoudesta eroava luonnonrunoilijan sävy sekä taiteelliseen arvoon nähden suuri epätasaisuus. Hänen runonsa on Noor-Eesti erittäin taiteellisesti ja koristeellisesti huolitellussa asussa julkaissut, Juhan Liivi Luuletused (Juhan Liivin runot) v. 1910.
Viron kirjallisuus ja sitä myöten laulurunouskin on tällä hetkellä virkeässä, joskaan ei erittäin nopeakulkuisessa kehityskaudessa. Sen myöhempi kehitys on tietysti eroittamattomasti yhdistetty eri kykyjen ja runoilijapersoonallisuuksien lopullisen kehityksen mahdollisuuksiin. Toivoa täytyy, että Viron harvinaisen runsaat henkiset ainehistot tulisivat runollisesti käsitellyiksi ja siten liittyisivät elimellisenä osana yleisinhimilliseen taidepääomaan.
Lähteitä:
Oskar Kallas, Übersicht über das sammeln estnischer runen.
Gustav Suits: Die estnische Literatur y.m.