Miehet, katseltuaan kaikki paikat, sanoivat: "kyllä se siitä vielä toipuu!" ja läksivät ylös.
Sillä nuo verihaavat jaloissa ja huulissa; ja missä niitä lie ollutkin, olivat vähäpätöiset ja kyllä mahdolliset terveiksi nuolla; mutta suurin haava ei ollutkaan näkyväinen, se oli sisällä rinnassa, ja se oli parantumaton.
Kohta sen jälkeen nousi Virkku, kankeana aivan kuin seiväs olisi ollut sen ruumiissa, ja kulki pää painuksissa, sivuilleen katsahtamatta kuistin alle. Siellä pimeässä se laskeutui hiljaa maahan, silmät auki, eikä näyttäytynyt koko päivänä.
Pihalla oli kaikki niinkuin ennenkin. Miehet istuivat taas mikä rappusilla mikä aitan kynnyksellä, mikä viruen nurmikolla; karja ajettiin rannalle juomaan ja illan pilvihattarat hiljaa lainehtivat veden tyynessä kuvastuksessa.
Vahti makasi keskellä pihaa, pää etukäpälien päällä, silmät ummessa, aivan kuin olisi ollut kotonaan.
Virkku näki kaikki kuistin alta. Tästä päivästä pitäen oli nyt hänen elämänsä kääntynyt onnettomaksi ja kaikki entinen rauha kulkenut hänen ohitsensa.
Ei tosin kukaan miehistä ollut muuttanut käytöstään. Samalla tavalla olisivat puhutelleet ja taputelleet. Mutta Virkun sisässä oli se, joka kaikki muutti. Kun joku huusi: Virkku seh, niin ilon ja uteliaisuuden asemesta, että minne nyt taas lähdetään, oli ensimäinen ajatus: Vahti! — Kun taputettiin, niin rauhaisen mielihyvän sijaan hiipi niskassa epäilys: ehkä sinä näet jossain Vahdin, ja tahdot sitäkin taputtaa! Se epäilys pani karvat pystyyn ja kalvava inho tukehutti mielihyvän. Kaikkeen, mikä ennen tuotti nautintoa, sekaantui tuo myrkky-ajatus: sama ihminen, joka kutsuu sinua, olisi voinut kutsua myöskin Vahtia! Ja sentähden kaikki ihmiset, kaikki mikä muka tarkotti lämmittää hänen sydäntään, oli hänelle kylmää ja vierasta. Sillä olla hänen ystävänsä ja todellakin lämmittää häntä olisi voinut ainoastaan se, joka olisi vihannut Vahtia, vihannut noita ruskean kellertäviä suunpieliä, tuota pystykarvaista kaulaa, tylsää kuonoa ja merkityksettömiä silmiä, — joka olisi ymmärtänyt kuinka läpi-inhottavaa tuo kaikki oli, ja vihannut niin, ettei minäkään hetkenä olisi voinut unohtaa vihaansa. Semmoinen ihminen vain olisi ollut Virkun todellinen ystävä ja jo pelkällä olemisellaan lämmittänyt hänen sydäntään.
Mutta semmoista ei ollut.
Ajan kuluessa ei Virkun mielentila parantunut, vaan päinvastoin pahenemistaan paheni. Ensiksi hän kadotti kaiken unirauhansa. Juuri kun hän heittäysi kyljelleen ja oikaisi jalkansa, hiipi esille ajatus: jospa sentään onnistuisi päästä kiinni sen turpaan, ja nykäistä äkisti, että poskinahka heltiäisi. Ja kun ajatus näin oli kerran alkuun päässyt, jatkui se ihan mielettömyyksiin asti: hän veti ja veti sitä nahkaa, siksi että se heltyi kaulasta, sitten ruumiista ja vihdoin viimeiseen hännän nippuun asti. Vahti oli jäävinään veriseksi ja alastomaksi. Toisen kerran hän oli syöpyvinään suoraan Vahdin sisään, repivinään kaikki, kaikkityynni palasiksi. Kunnes aina heräsi hirveään mielenkuohuun ja täytyi muuttaa asentoa. Mutta pian oli joku samallainen ajatus jälleen säikeytynyt, — ja kun siitä oli hereille vavahdettu, kolmas, ja neljäs — siihen asti kuin aamu jo sarasteli kuistin pimeään alukseen — ja päivän hälinä alkoi.
Vihdoin tämä mielentila muuttui taudiksi. Ulkopuolisesti se näyttäytyi niin, että Virkku alituisesti hytkähteli ja sitten lisäksi se näkyi tuosta naurettavasta tavasta pyörähtää ja äristä, kun sitä huudettiin. Mutta eräänä yönä, kun se oli kauan kuutamossa hiljaa ulvonut, se aamun vaietessa laskeutui pitkäkseen ja kerrankin nukahti. Silloin näkyi tämmöinen uni: