* * * * *
Näin sitte myrskytuulen tulevan, kansanaallon karjaspäisen kohti vyöryvän: tieltä, alta pois!
Minä uljasta ottelua odotan, karhunkaatajain ja ratsunkiidättäjäin rinnan ryntäämistä, viulun ja kantelon sotaisten sävelten soittoa, koko kansan nousemista.
Vaan ei soi, ei kokou hajaiset heimot, ei ole suuressa suvussa sitä miestä, joka vuorenhuipulle nousisi ja huutaisi: yhtykää, liittykää, kokonaista luokaa, yhtenä torjukaa — tai yhtenä kaatukaa!
"Alta pois!" — karjasaalto Suomen suvun kulkijan poluille lakaisee, kuin akanat tuleen.
Yhdet syrjään viskautuvat, korpiin — korpiin jäävät.
Toisiin karjasaallon vaahtoa tarttuu: tieltä, alta pois! vuorostaan maailmalle huutavat. Kuin metsänpalo syöksyvät he Europpaan, savu ja lieska tietään osottaa, tuhkaa ja raunioita jälkeensä jättävät, tuhkiin itse hautautuvat — lyhyt on hurjain huikea taru.
Kolmannet, neljännet ja viidennet: hiljaa, alta pois, hiljaa uusia asuinsijoja kohti — on maailma avara.
* * * * *
Näin taas kansan maata asuvan, kansan vauraan, voimakkaan.