Se virtojen vierillä asuu, laajan Venäjän laaksoja kansottaa, ketkä maata viljellen ja karjaa kaiten, kutka kaupan miehinä kulkien.
Se suku jumalilta vain rauhaa rukoili — muusta lupasi itse huolen pitää. Se rauhan sai: kansa karttui, elo varttui, mantereita maine kiersi. Uljas oli ryhti, asu korskea: värit pukineilla kiistaten leikkiä löivät, kulmilla kultaa, hopeata helmuksissa, kuin ruhtinaitten jälkeläiset he kulkivat — tää rauhan kansa, rauhan toimissa väkevä.
On maailma avara — maailma pienenee, liikahdella alkaa. Taas Suomensukua puristetaan: alta pois! Se puristuksiin vain huokauksin ja suruisin kantelon näppäyksin vastaa.
Ei, ei kaikki! Jo eräillä veri kiehahtaa, mies päätään muita pitempi ratsun selkään nousee ja heimonsa kokoo, viulu sotaisen sävelen soittaa: eteenpäin! Kuulen kavioitten kapsetta, näen miekkojen huisketta; kaatuu, kaataa, puristajain läpi tiensä raivaa, oudoille häipyy poluille. Vaan ei ainiaksi: taas kaukaa kuulen "eljen"-huudon, viulun äänen riemuisen, voimakkaan — se on kansa Unkarin aroilla.
Mut kanteloisen heimot ne vain huokailevat ja suruisin näppäyksin soitintaan sormivat: on maailma paha, alta pois, rauhaa, rauhaa!
Toiset metsiin painuvat, kontioitten kanssa mätästä jakavat — metsiin jäävät kuin nuotiotulet tuikkimaan, kuin nuotiot sammumaan kansan vierahan keskelle.
Sirpale merta kohti siirtyy, meren parrasta asumaan, meren viertä virumaan — vieläkin viruvat, vaikk'eivät toivoa vailla.
Osa pohjoista kohti polkee: jumalat lie maailmassa vielä kolkkanen, kussa omin voiminsa asua saapi!
Tie pitkä, polku okainen — harmaja kulkijain mieli.
On maailmassa pikkuruisen tilaa vielä: kaista kangasmaata, muru kalliota, silmänkanto karpalosuota, rytöä revon kesäkausi juosta, järvenpilkka siellä täällä.