Jumalat! Tää on meille suotu, meille luotu, tät' ei hienokätiset himoa, ei hienokätistä elätä — Jumalavita: kirves hongan kylkeen!
Taas näkyä näen: asuvat, kaatavat, raatavat — rytöä, suota Suomenmaaksi. Elo niukka: rauha leipänä, soitto särpimenä, korpia vastaan sotia käyvät — rauhan kansa, rauhan askareissa sitkas, väkevä.
On maailma avara — maailma yhä pienenee. Jo suomenniemeläiset seljässään, kyljissään puristusta tuntevat. Täälläkinkö, hankien keskellä…? Hämmästyneenä katsoo Kalevan kansa.
Täälläkin: on maailma kade, kavala. Tie eteen, sauva käteen, taas sitä kolkkaa etsimään, kussa rauhassa asua saisi.
Etsimään…? Meri yhtäällä, miehet miekalliset toisaalla — jo nousi eteen maailman ääri!
Suomen miehelläkin kerran sisu kuohahtaa, hammas karkiaa. Kuin kontiot pesänsä, pentujensa puolesta he iskevät: nuijin, kuokin, kirvein, kynsin, hampain.
Turhaan: rautapaitoihin nuijat särkyvät, rautainen on valloittajan nyrkki. Alta et päässyt, alle painu: miekan alle, ristin alle, tapain alle vieraan kielen, vieraan mielen alle — itse et luomaan kyennyt, kiviksi muiden kivijalkaan luonnu!
Yhä harmaammaksi käy harmaja kansa. Usko uusi, tapa uusi — taipuu, luontuu. Vieras kieli, vieras mieli — taipuu, kuin unissaan taipuu, uusin nimin ristitään. Huokailee ja unelmoi, suruisin näppäyksin perintösoitintaan sormii; senkin unohtaa, vain huokailee, huokailee — nämä harmajan polun harmajat polkijat.
Talot harmaat, taivas harmaa; puku harmaa, aatos harmaa. Herrat vaihtuu, tavat säilyy: huokailee, huokailee, unelmoi ja huokailee — tämän harmajan maan harmaja kansa.
* * * * *