Minä unta näin — unta suurta ja ihanaa.
Oli juhannus, jumalten juhla, kesän kerkein heilintähetki. Tuomi tuoksui, pihlaja lumelta paistoi, ruohon poskilla värit väikkyivät.
Niin oudolta tuntuu: kuin odottaisin jotakin.
Silloin laakson pohjasta sävel helähtää. Outo ja kuitenkin tuttu, aavistettu vaikkei kuultu - kuin olisin sitä kuullakseni vuosituhansia elänyt, sen hetken kerran tulevan tiennyt.
Sävel helää, paisuu. Harmaista kylistä, harmaista taloista kansaa tulvii. Harmaata kansaa…? Ei — taas pukimilla värit kiistaten leikkiä lyövät, kulmilla kultaa, hopeata helmuksissa kuin ruhtinaitten jälkeläiset he tietään käyvät.
Sävel paisuu, kutsuu, kiehtoo. Kansa tuhansin kukkulata kohti kulkee, sen rinnettä ylös samoo — tulta silmässä, terästä jalan nousennassa.
Kangastustako? Kukkuloilleko, ne jotka vuossatoja laakson pohjissa piilivät, laakson loukoissa huokailivat ja suruisin näppäyksin soitintaan sormivat?
Sävel paisuu, helää, kukkula liikkuu, elää; tuhannet kädet kuin vannoen taivasta kohti kohoaa: kaikki takaisin vallotamme, minkä menetimme mieltä, kieltä, hengenpontta suomalaista — päin peltoon suuret aurat!
Kannel riemuin kajaa, kannel vanha ja uusi: runko vanha, kielet uudet, honkarunko, teräskielet — ukkosena viesti maailmalle vierii: on Suomenniemellä uusi huomen koittanut, laakson kansa kukkuloille noussut!
Niin kumma on tenho sävelellä tuolla: kotoinen omaa, vieras tajuu — terve, kansa vanha ja uusi, Kalevan kansa! Tulevan kansa, Suomenniemen uusi usko!