MAHTISANA.
Isä ja äiti eivät olleet puoliselta asti ainoatakaan sanaa vaihtaneet. Lapsetkin, Maija ja Iikka, olivat hiljaa olleet. He istuivat erillään, Iikka tuolilla sohvan päässä, mihin näki ikkunasta kuun, Maija ikkunan ääressä ja katseli kadulle, missä liikkui lapsia suksilla ja kelkoilla. He eivät olleet rohenneet ääntää edes kuiskaamalla sen vertaa, että olisivat ulospääsöä pyytäneet. Niin hiljaista oli ollut koko tämän sunnuntain iltapuhde, että kun äiti äänsi, kehottaen lapsia ulos menemään, niin jokainen melkein vavahti.
Sanaa lausumatta lähtivät he, Maija oikein hiljaa hiipien. Kartanollakin puhui vielä kuiskaten neuvotellessaan Iikan kanssa, mihin mäkeen lähtisivät. Ei ollut oikeastaan halua mihinkään. Mutta kun tulivat kadulle ja joka taholta kuului lasten iloista huutoa, niin virkistyi mieli. Maija istutti Iikan kelkkaan ja lähti juoksujalassa vetämään. Ikävä mieliala aivan kuin lohkeili paloina ja polkeutui jalkoihin.
Muutamalla kadulla oli suuri poikalauma kadun kulmassa. Sitä päätettiin poiketa näkemässä, mitä siellä olisi tekeillä.
Oli kilpajuoksu. Topin poikain toimeenpanema. Juostiin risteyksen ympäri ja palkintona oli maksuton ilta Topin poikain mäessä. Teliinin Wille oli voittanut tähän asti, kaikki kolme kertaa, jotka oli juostu. Kolme maksutonta iltaa oli hänellä Topin mäessä. Mutta niistä hän ei välittänyt, vaan ainoastaan kunniasta! Kolmannella kerralla oli hän voittanut Topin Kallen, joka kunnian vuoksi oli koettanut. Nyt ei ollut ketään, joka uskalsi lähteä kilpailuun!
Wille kehui itseään ja komeili. Hän selitti Maijallekin voittonsa, raukoitteli häviölle jääneitä kilpailijoitaan ja vielä enemmän toisia, jotka eivät olleet uskaltaneet koettaakaan. Ja itseään ylisti. Hän oli poikaa!
Mutta se oli hänelle liian pieni arvonimi, se oli niin tavallinen, kerrassaan mitätön. Hän tekaisi itse uuden mahtisanan!
— Tässä on stiiknafuulia!
Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt, mitä kieltä se oli ja mitä oikeastaan merkitsi. Mutta se kuului niin mahtavalle. Ei ollut tahdottu Willelle mielellään sitä kunniaa ja arvoa myöntää, jonka hän itse vaati ja omisti, vaan oli koetettu jos millä tavoin sitä himmentää. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan tuollaista sanaa vastaan, jota ei ollut koskaan kuullut, ja joka tuntui niin komealle! Wille huomasi, että jokaisella meni suu umpeen, ja entistä ylpeämpänä pyörähti hän poikajoukossa, pää pystyssä ja rinta kohona lausui toistamiseen:
— Stiiknafuulia!