— Syksyllä? sanoi Wille puoleksi kysyvästi, puoleksi matkivasti poikaa.
— Syksyllä! vakuutti toinen.
— Etkö muista? Nuo kengät oli ensikertaa sinulla, kun putosit Tirilän kaivoon. Siinä itkit, kun pelkäsit, mitä kotonasi sanotaan, kun uudet saappaasi kastuivat, ja mentiin Pyhtiselle niitä kuivaamaan.
Wille ei voinut kumota asiaa, vaan selitti, että hän ei ole saappaita pitänyt sittemmin muulloin kuin joulun aattoiltana ja nyt. Sitä ei uskottu ja kun ruvettiin miehissä tarkastamaan, niin tultiin siihen huomioon, ettei niissä ollut enään uutuuden kankeus haittana, vaan olivat niin taipuisat, että toisesta pääsivät varpaatkin näkyviin.
Seottaakseen koko jutun kengistä, kun pojat olivat saaneet ivan aihetta pahasti, rupesi Wille kovalla äänellä kehumaan, että jos vain avojaloin juostaisiin, niin hän voittaisi Maijan. Maijasta ei olisi yrittääkään, vaan olisi sama kuin juoksisi toisaalle päin!
Vaan siihen oli Maija jo avojaloin ja tuupattuaan kengät ja sukat Topin Kallen käteen, seisoi hän vaatimassa Willeä koetukseen. Wille jänistämään. Syyksi teki, että oli liian pakkanen avojaloin juosta. Toisten ivakaan ei saanut häntä liikkeelle, vaan yhtäkkiä pisti päähän tuuma, että syrjäkadulla, kun ovat toisten näkyvistä, hän tuuppaa Maijan kumoon. Hän suostui kilpailuun ja rupesi kehumaan jo itseään. Kiihkeällä kiireellä riisui jalkatamineensa, joita tarjotteli jokaisen pideltäväksi, niinkuin pideltiin Maijankin sukkia ja kenkiä. Vaan kukaan ei huolinut siitä kunniasta, jotta sai panna kenkänsä kinokseen. Vaan Wille ei siitä välittänyt! Voittonsa oli oleva loistava ja oikeuttava hänelle toisten mieliharmiksi ja kiusaksi tuon uuden, uljaan ja kaikkein ylpeimmän nimityksen: stiiknafuulian. Aivan kuin hänelle tulevana hän sen jo lausuikin asettuessaan Maijan viereen. Ja sillä sanalla sai hän poikain hyvän toivon Maijan voitosta horjumaan. Se meni luihin ja ytimiin tuollainen uusi sana! Jo näkyvissä ollessa silpaisi Maija edelle. Sitä riemua, mikä syntyi poikajoukossa! Jotkut maltittomimmat jo mainitsivat stiiknafuuliaa Maijan kunniaksi. Ja kun kilpailijat tulivat perille, Maija melkoista edellä, huusi poikalauma, että kadut kaikuivat:
— Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!…
Willen mieltä karvasteli. Noin hyvä sana ja hänen omasta suustaan toisen kunniaksi!
Hän rupesi hyvin toimessa selittämään pojille, että stiiknafuulia ei ole mitään kieltä, ei venäjää eikä ameriikkaa! Ja koettaen nauraa halveksivasti sanoi hän, että se ei merkitse mitään. Vaan selityksensä ja vakuutuksensa olivat turhia. Sen ei tarvinnut olla mitään kieltä, mutta se nyt merkitsi jotain ja merkitsi paljon! Eikä Wille voinut itseäänkään vakuuttaa, vaan vihloi tuo sana merkityksellään hänen korviaan ja kaiveli sydäntä, kun hän kinoksessa äänetönnä ja allapäin kenki, poikain hokiessa stiiknafuuliaa.
Maijaa, joka istui kelkassa, kenki Topin Kalle hellin käsin ja rakkain mielin. Kun vielä Kalle lupasi hänen ja Iikan laskea kahtena iltana, sai Maija rohkeutta kysyäkseen, saako laskea vielä kolmantenakin, jos laskee kerran seisaallaan.