Kysymys herätti hämmästystä ja ihastusta poikajoukossa. Topin mäestä ei uskaltanut seisaallaan laskea kuin Kurolan Eetu ja Topin pojat itse. Muutamissa oli herännyt jo täysi luottamus Maijaan kaikessa ja he kehuivat etukäteen, että Maija laskee, vaan toiset epäilivät. Kaikki halusivat nähdä yritystä. Koko poikalauma seurasi sen vuoksi Maijaa, joka Iikan kanssa oli istutettu kelkkaan, ja poikia vetämään, minkä kilvalla ja pienellä riidallakin kelkan jutkoon mahtui.
Suurella melulla tuotiin hän Topin kartanolle. Ja sitte syntyi hiljaisuus, kun hän nousi mäelle. Arvelematta heittäysi hän mäkeen, seisoi tanakasti, vaan alaliepeessä kaatui ja luisti pitkän matkaa vatsallaan. Teliinin Wille nauraa hohotti niin suuresti, että kartano raikui, vaan kaikki muut olivat hiljaa. Maija oli uskaltanut, mikä oli jo kunniakasta heistä, ja he sydämestään olisivat suoneet hänen onnistuvan. Kun Maija juoksi uudestaan mäelle ja teki toisen yrityksen, niin seisoivat katsojat joka jäsen jännitettynä aivan kuin tukeakseen häntä ja jokaista pelotti, että Wille saa taas nauraa. Riemulla, kiihkeällä innostuksella huudettiin sitte:
— Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!…
Vähän kuin häpeissään puikkelehti Maija joukon läpi, jossa jo oli
tyttöjäkin. Hän istahti ujostellessaan toimettomana kelkkaan, jota
Iikka piteli. Mutta iloissaan hän oli. Ja iloisemmaksi tuli, kun
Topin Kalle lupasi Maijan ja Iikan laskea milloin vain haluavat.
Iikalla oli ollut yhtämittaa suu auki kadulla ja täällä. Ja nyt se venyi vielä enemmän ammolleen ja silmät pyöristyivät renkaiksi, kun tuollainen lupa annettiin. Kaikki oli ollut ja oli niin ihmeellistä. Koko ilta sitte, minkä hän sai laskea päätähuimaavasta mäestä, oli kuin satua. Hän oli ihastuksissaan yli äyräittensä, kun hän kotia mennessä kelkassa istuessaan ajatteli kaikkea muuta ja sitä varsinkin, että saa laskea Topin mäestä taas huomenna ja ylihuomenna ja vielä sittenkin, milloin vain haluaa. Se oli jotakin, mitä kannatti kertoa kotona! Ei rahaa tarvittu, vaan Maija oli niin laittanut. Maija hänestä ei ollut enään oikea Maija, vaan hyvin erinomainen. Maija ei ollut enään poikaa, vaan vieläkin parempi: oikea stiiknafuulia. Eikä kukaan muu ollut stiiknafuulia! Mitä isä ja äiti sanovat, kun saavat kuulla, että Maija on se!
Vaan Maija kulki allapäin. Mieli oli kotia päin lähtiessä painunut. Kotona tuntui olevan niin hiljaista. Ja sen rinnalla kaikki iloinen pauhu ja melu, mikä vielä aivan kuin korvissa soi, tuntui pahalle. Hän tuli levottomaksi. Kotikartanolle tultua, kun näki ikkunasta valon, välähti mieleen kuin iloista toivoa, vaan mielessään näki isän ja äidin olevan äänettömiä ja vakavia, ja se painoi mielen heti alas. Hän toimitti kelkan korjuuseen hyvin hiljaa, nousi portaita melkein varpaillaan hilliten Iikkaa, joka toimessaan kompuroi kolisten.
Kun he tulivat sisään, makaili isä sohvalla ja äiti istui kiikkutuolissa kattolampun alla joku kirja kädessä. Äiti katsoi pitkistään heitä, nousi seisomaan, katsoi, heilutti päätään ja vihelsi.
— Tämä on Iikka, luullakseni, sanoi äiti viimein. — Vaan sinä? viittasi hän Maijaa.
Maija seisoi ääneti ja koetti katsella itseään ikään kuin nähdäkseen, että mikä sen estäisi ettei hän olisi Maija.
Hän oli lumessa yltäpäätä, sukat läjässä, kengät auki rihmoista, huivi päässä takaraivolla ja tukka hapsotti kamalasti, kun se oli hiestyessä kastunut ja sitte käynyt jäänkuuraan. Toisessa poskessa oli pitkä verinaarma ja hame sivulta halki.