— Kuka sinä olet?
Iikka yritti jotakin sanomaan, vaan Maija ehti vastaamaan, että hän on Maija.
— Jaha! Vai Maija! Sittepä saat, minkä olet ansainnut.
Maija ei ehtinyt vielä oikein selville päästä, kun äiti jo oli uudestaan hänen edessään vitsakimppu kädessä.
— Äiti! huudahti Iikka niin, että äiti ällistyi häntä katsomaan. Isäkin, joka oli partaansa nauranut Maijan näölle, unehtui uteliaana odottamaan, mitä Iikalla oli sanottavaa.
Oikein osottaen kädellä, missä oli onnettoman näköiseksi jäätynyt vantu, lausui Iikka sillä äänellä kuin olisi tarkoittanut, että äiti, äiti, elä satuta kättäsi:
— Stiiknafuulia!
— Mitä? kysyi äiti otsa rypyssä ja kummastuksen äänellä.
Selittävämmin, vaan samalla kuin ihmetellen kun äiti ei jo kerralla ymmärrä, vakuutti Iikka:
— Oikea stiiknafuulia!