— "Jääksi jänkä on merellä, hyyksi lonka luotehella", sanoi ukko siihen.
— "Mitä, isä, luuletteko pakkasen tulevan?" kysyi poika vuorostansa.
— "Minä pelkään", sanoi vanhus ja huokasi raskaasti.
— "Ei siellä toki tule halla", sanoi poika.
— "Jospa se niin olisi!" toivoi ukko epäilevästi; sitten hän näytti taas vaipuvan syviin ajatuksiin. "Joko kuokkamaat tulivat valmiiksi ojitetuiksi ja muutoin siivotuiksi?" jatkoi hän vähän ajan päästä.
— "Jo", sanoi eräs ukon naineista pojista, "ei ne ole enää muuta kuin siementä vailla".
— "Onpa meillä taas, isä, kaunis, aivan uusi vainio siementä odottamassa", sanoi toinen.
— "Mitenkä menneenkesäiset kuokkamaat ja muutkin pellot näyttävät joutuneilta?" kysyi ukko.
— "Kuokkamaat ja muutkin pellot ovat niin joutuneet, että parin viikon perästä ovat kaikki leikattavia; kasvut ovat vahvat ja tähkäpäät niin täysinäiset ja raskaat, että ne riippuvat melkein maassa asti. Kun ne säilyisivät vielä pari viikkoa hallalta, niin saisi silloin kaiketi kruunukin rästinsä ja Tinkilän Erkki saamisensa, ja silloin katoaisi petäjäleipä pöydältämme, isä saisi silloin selvää leipää, ja sitten mekin otamme aviisit", ehätti siihen Matti sanomaan, joka lopulla puhettansa oli mennyt isänsä tykö, tarttunut hänen kaulaansa ja puheensa lopetettuaan nyt innokkaasti silitteli hänen harmaata tukkaansa.
"Jos vain niin käypi, kuin olet toivonut, niin saat ottaa vaikka kahdet aviisit", sanoi ukko Matille ja koki hymyillä tuolle viattomalle pojallensa, joka häntä niin vilpittömällä lapsenrakkaudella rakasti ja kunnioitti. Mutta pian kadotti ukko taas tuon hetkeksi saadun lohdutuksensa ja vaipui entiseen synkkämielisyyteen, josta selvästi oli nähtävänä, etteivät hetken ilot eivätkä lohdutukset voineet karkottaa hänen sydämestänsä sitä pelkoa ja painoa, jonka elämän koulu oli sinne istuttanut. Kun hän oli hetken aikaa istunut siinä haaveksivaisessa ja umpimielisessä asemassa, virkahti hän taas: "mutta jos vain nyt tulee halla, millä sitten kylvetään ja mitä syödään?"