— "Me leikkasimme joutuneimmista paikoista — pelosta, jos halla tulisi — ja niin on meillä siemen varattuna, vaikka ette te, isä, käskenytkään meidän leikata. Jos lienemme tehneet väärin", sanoi siihen eräs ukon naineista pojista.
— "Te olette tehneet toimellisesti, vaikka en huomannut teitä siitä muistuttaa, kun lähditte uutispellolle työhön, sillä ilma oli silloin kaunis. Jumalan olkoon kiitos, kun siemenkään on toki tallella!" lausui ukko.
Talonväki nyt viimein huomasi vieraan, eikä silloin enää puhetta puuttunut. He olivat hyvin uteliaita ja tiedonhaluisia tietämään sekä kunnallisia että valtiollisia kuulumisia, varsinkin Matti, joka koko puheemme ajan istui vieressäni ja näytti ikäänkuin nielevän jokaisen sanan. He tekivät usein tarkkoja ja asiaan kuuluvia kysymyksiä puheemme ajalla, eivätkä näkyneet olevan ollenkaan semmoisia ihmisiä, jotka olisivat sokeassa omassa rakkaudessaan heti häpeämättömästi valheeksi ajaneet asiat, jos heille jotakin semmoistakin puhui, jota he eivät ennen olleet kuulleet ja käsittäneet — ei, vaan he näkyivät todella koettavan käsittää asiain todellista laitaa. Selvästi huomasin, ettei itse ukko eivätkä hänen vanhimmat poikansakaan olleet lukemisen kautta saaneet minkäänlaista oppia; nuoremmassa pojassa, Matissa, oli vasta lukuhalu puhjennut tosi tarpeeksi. Mutta kaikissa muissakin oli silminnähtävästi kaipaava henki, joka haki tyydykettä.
Puheen loputtua rupesi talonväki niukalle illallisellensa, ja minulle oli kamariin laitettu illallinen erilleen, vaikka olin aivan vennon vieras; niin vierasvaraisia he köyhyydessäänkin olivat! Vaikka kävi säälikseni, en kuitenkaan hennonut kieltää heidän hyvää tahtoaan, vaan menin illalliselle. Syömisen jälkeen näkyi uupumus ja väsymys valloittavan kaikki; päivän vaivat ja ponnistukset rupesivat vaatimaan palkintoa kadotetuista voimista; kaikki väki rupesi hankkimaan itseänsä levolle, ja minulle tehtiin vuode tupaan, johon minut toimitettiin maata. Pian olivat kaikki unen virvoittavassa helmassa, joka on niin suotuisa vaivoista väsyneille raajoille, eikä muuta kuulunut kuin nukkuneiden kuorsaaminen ja raskaat hengitykset ja taulultansa mustuneen vanhan seinäkellon yksitoikkoinen naksutus. Minulla on se paha vika, etten saa unta oudoissa paikoissa ja oudoilla vuoteilla; niin kävi nytkin. Vaikka kuinka olisin koettanut herutella, unta vain ei tullut. Talonväen luonne ja heidän elämänkokemuksensa pyörivät vain kokonaisena kuvana mielessäni: jos heillä olisi ollut nuoruudesta pitäin hyödyllistä lukemista, olisikohan heidän asemansa juuri tämmöinen? Matti oli sattumalta saanut hyödyllistä lukemista, se oli vaikuttanut; siemen oli sirahtanut hyvään maahan ja siellä itänyt ja orastanut, mutta toinen kysymys oli se: kohtaako tuotakin kaunista orasta turmelus — halla? Pitääkö hänen heränneen lukuhalunsa vaipuman ja nujertuman — kuihtuman ja kuoleman sen niukan elämän tarvetten alle, jonka hallalle tavallista arempi talonsa heille tarjosi? Jos nyt taas tulee halla ja korjaa yhdellä iskulla pois kaikki nuo monivuotisten vaivain ja ponnistusten hedelmät, joita niin halulla oli toivottu, huolimatta vaivoista, vastoinkäymisistä ja alati nurkuvasta nälästä; voi, voi! Mattikaan ei saisi silloin "aviisejansa", hänen kaipaava henkensä jäisi kitumaan, ja koko perheen nälkä tulisi silloin yhä ankarammaksi velkojaksi; kukatiesi yhtä hätäiseksi kuin Tinkilän Erkki; kukatiesi he vaipuisivat epätoivoon.
Jos heillä kumminkin olisi ollut aikanansa enemmän oppia ja tietoa; olisivathan voineet saada lainaa, raivatakseen niin likellä viljelyksiä olevan suon, joka niin usein tuotti hallan ja tyhjäksi teki heidän parhaatkin toivonsa ja ponnistuksensa. Jos he tuntisivat kylvöheinäin viljelyksen, eivätköhän he olisi kääntäneet maanviljelystään siihen suuntaan niin epävarmalla tilalla, kuin heidän oli, ja olisikohan heidän kohtalonsa silloin, niinkuin ne nyt ovat? Jos, jos ja kukatiesi, olivat kaikkein ajatusteni johtona, ja noiden johtamat ajatukset ja kuvittelemiset pyörivät alati päässäni, eikä unta vain tullut; niin raskaasti painoi mieltäni kansalaisteni sekä henkinen että aineellinen toimeentulo. Eipä ainoastaan sen talonväen, vaan koko kansamme tila astui täydessä haamussaan, yksin yöllä valvoessani, silmäini eteen. Olin talonväessä huomaavinani koko kansamme kuvan, sen kärsimiset ja taistelut. Olin huomaavinani ukon pojissa koko suomalaisuuden sitkeyden ja kestäväisyyden, kun he olivat niin uskomattomia, ettei halla suinkaan nyt tule, ja näyttivät niin levollisilta ja yhtäkaikkisilta koko asian suhteen, niinkuin se olisi vain tavallista. Ainoastaan ukko näkyi osaavan pahaa pelätä, sillä häntä ajan koulu jo oli kylläkseen saanut pehmittää. Tuntuipa mielestäni, että hallan olisi pitänyt heltyä säälivämmäksi kansaamme ja tuota nukkuvaa ukkoa kohtaan, jotka jo niin paljon olivat saaneet kärsiä hänen liika tiheistä vieraisilla-käynneistänsä. Noita kaikkia mietin niin kauan, kunnes ajatukseni kävivät sekaviksi ja hajanaisiksi ja viimeinkin vaivuin unen helmaan.
Kun unet ihmisellä tahtovat olla aina semmoisia, minkälaisia ajatukset ovat vaivoissa olleet, niin minunkin uneni tulivat ajatusteni kaltaisiksi. Minä olin olevinani kävelemässä ulkona yöllä elokuun puolivälissä. Taivas oli niin kirkas ja selkeä. Rehevät kasvut seisoivat suorina ja hiljaisina, ikäänkuin odottaen jotakin tulevaksi, ja suuret kyynelpisarat tippuivat niiden korsia myöten maahan; ne olivat niin hiljaa, etteivät tohtineet hengittääkään, ja näyttivät pelkäävän jotakin. Silloin kaukaa pohjasesta, tunturien takaa rupesi näkymään kuun lempeä täysinäinen muoto; loin katseeni sinnepäin. Silloin huomasin minä, että kuun kanssa yhtä matkaa matkusti korpikuusen pituinen äijä, niin valkea kuin lumipurku. Hänen päällänsä oli jäinen takki, jonka hihat ja palteet olivat koristetut jääkynttilöillä. Hänellä oli kauhean paksu parta ja niin pitkä, että se ulottui polviin asti; parta ja silmäripset olivat kaunistetut monenkaltaisilla jäähelmillä ja puikoilla, jotka kuun valossa näyttivät monen värisiltä; samoin oli koristettu hänen melkein maatavetävä tukkansa. Hänen käsissänsä oli kauhean suuret hyiset kintaat ja jaloissansa jäiset kengät; päässä oli hänellä jäästä tehty lakki niin suuri kuin muuripata. Kun he kulkivat yhtä matkaa, kuulin minä heidän keskustelevan keskenänsä: "Älä lähde minun kanssani matkaamaan", sanoi kuu kumppanilleen, "sinä teet nyt paljon pahaa käynnilläsi, minun kanssani, ihmislapsille tuolla maan päällä; he eivät soisi sinun nyt tulevan; he tuntevat sinut entisistä käynneistäsi; he kutsuvat sinua hallaksi."
— "Tuo hyinen ukko on siis halla; minäpä katson häntä oikein tarkkaan", ajattelin minä, ja kylmä väre kävi koko ruumiini lävitse.
— "Vähän minä heidän vahingoistaan huolin, minä teen, mitä on tehtävää, huolimatta kenenkään neuvoista ja varoituksista. Minä olen pohjatuulen nuorin poika, ja nyt on juuri se aika, jolloin minä kuljen; elää minunkin tarvitsee", lausui halla ynseästi.
— "Hae elatuksesi pohjannavalta, Jäämerestä, tunturien harjoilta, mutta älä ihmisasunnoista, joissa sinä tuotat niin paljon turmiota, ja heitä matkasi tänne sopivampaan aikaan, jolloin ei ole vieraisillaolostasi niin paljoa haittaa! Silloin saat kylläksesi työtä, saat sulkea lainehtivat meret ja järvet sylihisi, kouristaa virtojen ja koskien kovat kuohut liikkumattomiksi ja jäätää nevat ja suot, maat ja puut yhdeksi jääkynttiläksi; jääpä työtä: heitä tämä retkesi tekemättä!" pyysi taas tuo lempeä kuu.
— "Kaikki ne edut ja työt, joita olet luetellut, ovat vanhimman veljeni työtä ja siis kuuluvat hänen vaikutusalaansa; hänen nimensä on pakkanen ja hän kyllä tietää, mitä hänellä on tehtävää, kun hänen aikansa tulee. Minä kuljen edellä, hän tulee perässä, ja aina minun käyntini tarvitaan ensin, ennenkuin hänen työnsä voivat menestyä, ja nyt minä olen ensimäisellä matkallani tänä syksynä, ja sitä ei estä mikään", sanoi hän uhkamielisesti ja pudisteli ja huuhtoi hyistä leveätä takkiansa niin rajusti, että suuri parvi kuuraa leyhähti siitä ilmaan ja laskeusi maanpinnalle, josta kylmä huhahdus tuntui minullekin. Minun teki mieleni huutaa hallalle: älä tule tänne saattamaan kurjuutta meille, mutta samassa huomasin, että hän on niin itsekästä laatua, ettei häntä käy esteleminen. Nyt halla juuri tuli sen talon tiluksille, jossa minä yötä olin. — "Älä tule turmelemaan tämän talon kylvöjä!" karjaisin minä hänelle. "Matti ei saa aviiseja ja vanhan, sokean, vaivannähneen ukon täytyy syödä vielä petäjäleipää, kruunu ja Tinkilän Erkki tahtovat velkansa, ja koko perheelle tulee surkea kurjuus", mutta halla ei tuosta minun hädästäni piitannut mitään, tuli vain talon tiluksille, heilutti rajusti jäistä takkiansa, laskeusi sitten ikäänkuin suullensa ilmassa vainion yli ja henkäisi niin suurella voimalla, että se tuntui joka paikkaan. Kaikki kasvit seisoa sojottivat suorina ja kankeina ja niissä riippuvat kastepisarat muuttuivat jäähelmiksi, kauhea sumu ja härmä täytti ilman ja maan, ja harmaa kuura alkoi peittää maan. "Voi hyvä Jumala", äyhkäisin minä unissani hätäyksissäni, niin isosti, että heräsin siitä omasta äänestäni. Uneni oli minuun tehnyt sen vaikutuksen, että koko ruumiini vapisi ja värisi siitä kauhusta, jonka ma näin, enkä voinut isoon aikaan itseäni liikuttaa. Koko talonväki nukkui vielä raskaasti, vaivoistansa väsyneenä. Aurinko oli juuri noussut. Minua kovin vaivasi uneni näkö ja ajattelin: olisikohan ukon aavistus käynyt toteen? Kahdenlainen syy pakotti minua nousemaan ylös: aurinko on nyt jo noussut ja siis näkee jo lähteä taipaleelle, ensin tarkastettuani, miten tuolla ulkona asiat ovat; puin siis päälleni ja lähdin ulos. Heti kartanolle astuttuani huomasin, että siinä oli vahvasti kuuraa. Se näkö teki niin kipeää sydämelleni, että maailma musteni silmissäni, sillä olinpa itsekin monta kertaa saanut tuta hallan vaikutuksia. Halla olikin ollut yöllä niin kova, että se saattoi ulottua minunkin kotiini, koko pitäjääseen — lääniin, ehkäpä koko — Suomeen; mutta ei omani eikä kenenkään muiden kohtalo minua niin huolettanut kuin yötaloni, ja surumielin kävelin likimäisille ohra- ja perunapelloille. Koettelin niiden päitä ja varsia, ne olivat jäässä, niin että poikki menivät sujuttaessa; palasin niiden kanssa kartanolle. Kun minä siihen pääsin, kuulin tuvan oven käyvän; seisahdin siis odottamaan, keitä sieltä tulisi. Silloin näin omituisen näön: sokea ukko, vaatetettuna, tuli tuvasta porstuaan ja siitä kartanolle. Keskelle kartanoa päästyänsä kyyristyi hän maahan ja koetteli siinä jäätynyttä ruohoa. Niinkuin olisi saanut käärmeen piston, hyppäsi hän siitä ylös ja huudahti: "Herra Jumala! kaikki on mennyt." Sitten hän lähti käydä horjumaan portaita kohden, joille ei hänellä ollut voimaa nousta muuten kuin nelinkontan. Seinän tykö päästyänsä kompuroitsi hän seisaalleen ja alkoi seiniä myöten hiipiä tupaan; minä seurasin hänen tietämättänsä jäljessä. Kaikki väki nukkui sikeässä unessa. Tuvan keskilattialle päästyään sanoi ukko sydäntä särkevällä äänellä: "nouskaa ylös, älkääkä maatko unta näin rauhallista: vihollisemme on taas tullut ja hävittänyt kaikki; kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu: työt, vaivat, hiki, väki, toivo; kaikki, kaikki on mennyt". Ei ukkosen isku olisi enempää vaikuttanut huoneessa-olijoihin, kuin tuon vanhan, sokean ja paljon kokeneen perheen isän sydäntä särkevä aamutervehdys. Kaikki kapsahtivat vuoteiltansa ylös ja pukivat kiireesti päällensä; lapsetkin heräsivät siitä melusta. Heistä ei yksikään mennyt ulos katsomaan, sillä ukon sanat olivat heille kylläksi, vaan he istuivat alakuloisina ympäri huonetta.