Kun minun tarkoitukseni oli matkustaa, hankin minä itseni lähtöön. Sydämelliset jäähyväiset otettuani perheeltä sanoin minä Matille, häntä hyvästi jätellessäni, ettei hänen tarvitse olla "aviiseitta", kun vain nimittää, mitä hän mieluimmin haluaa, sillä minä tilaan ne hänelle, ja hänellä ei ole muuta tekemistä, kuin että noutaa ne aina pappilastaan. Matti tuosta niin ilostui, että hän hyppeli ja hykersi käsiänsä ja tarjousi heti minua saattamaan. Hänellä ei ollut aineellisia varoja aviisein saamiseksi, vaan hän antoi, mitä hänellä on: nuoruutensa voimia. Matista näytti nyt kaikki niin valoisalta ja lupaavalta, kuin ei ikinä olisi hallaa ollut, ja hän määräsi aviiseiksensa Oulun Viikko-Sanomat, joihin hän jo oli perehtynyt. Lähdimme siis matkaan. Opas olikin hyvin tarpeeseen, sillä sydänmaan polut olivat hyvin sekavia ja eksyttäviä. Hän lähti kanssani aina parin neljänneksen päähän. Koko taipaleen kuljimme hyvin verkalleen, sillä puhetta oli paljo. Puhelin hänelle valtiotalouden perustuksista, keinollisen heinänviljelyksen hyödystä ja kehoitin heitä hakemaan kruunulta lainaa likellä taloansa olevan, hallaa tuottavan suon viljelemiseen, johon annoin hänelle yleisiä neuvoja ja viittauksia; hän näytti ikäänkuin nielevän jokaisen sanan niistä kyllä vaillinaisista tiedoista, joita voin hänelle antaa. Kun matkan pää tuli Matille, istuimme vielä kauan mättäällä ja puhelimme. Sydämellisesti vielä kättä puristaen erkausimme me, ja Matti lähti kotiansa päin. Hän ei näyttänyt koko matkalla ollenkaan huomanneen, että maa oli vielä vahvassa kuurassa ja että matalimmat vesipaikat olivat jäässä ja rapakot roudassa. Niin kauan kuin näin, katsoin hänen peräänsä. "Jos, jos" ja "kukatiesi" pyörivät silloin mielessäni, ja lähdin yksin jatkamaan matkaani.

Kun tulin kyläisiin kyliin, tuli pian selville, ettei halla ollutkaan rajoittunut ainoastaan yötalooni, vaan kaikkialla näkyivät kasvit olevan lupallakorvin. Perunain varret olivat aivan mustina ja rutistuneet maata myöten, ja imelä haju täytti ilman. Pian alkoi myös kuulua, että usea maakunta oli saanut kokea yhtä ja samaa. Vaikka kohtakin tunsin, että paljo, paljo ihmisiä oli joutunut tuon kovan vieraan käynnistä paljon kärsimään, niin oli kumminkin tuon yötaloni kohtalo elävänä kuvana silmieni edessä, Mattinensa, jolle minä jo samalla matkallani tilasin Oulun Viikko-Sanomat; ostin ja lähetin hänelle myös useita hyödyllisiä kirjoja. Tuo kuva ei lähtenyt koskaan pois mielestäni; päätin sen jolloinkin kyhätä paperille — joka aikomus viipyi kauan aikaa toteutumatta — jolle tulisi nimeksi — "Halla-aamuna".

* * * * *

Edellisestä tapauksesta oli kulunut liki kymmenen vuotta. Eräänä syyskuun iltana astui pitkänsolakka mies kamariini. Hyvän illan sanottuansa astui hän tervehtimään minua, jota tehdessään sanoi: "ette taida minua enää tunteakaan". Vieras näytti minusta semmoiselta, että hänen olisin jolloinkin ennen nähnyt, mutta en ollut muistaa, kuka ja missä. Tovin muistiani pinnistettyäni huomasin äkkiä, että ka, ukon Mattihan se on! Uusi sydämellinen kädenpuristus seurasi tuota uutta tuttavuutta. Minä kehoitin Mattia istumaan ja panemaan piippuun. Matti sanoi olleensa täälläpäin kulussa asiainsa tähden eikä saattaneensa olla käymättä minua tervehtimässä, vaikka vähä vaaraakin tuli. Matti sai ruveta kotiasioitaan kertomaan: hän oli saanut laittamani Oulun Viikko-Sanomat ja kirjat. Sattumalta oli hän tavannut Uuden Suomettaren, jonka hän heti tilasi. Molemmat ovat siitä asti häntä uskollisesti seuranneet. Hänen kirjastossaan on nyt jo useampia kymmeniä niteitä, joita hän vuosittain lisää varainsa mukaan. He ovat hakeneet ja saaneet kruunulta lainaa likellä taloa olevan suon viljelemiseen, joka on nyt ihanana heinämaana, ja muuten he ovat ruvenneet kylvöheinän viljelykseen, jonkatähden karjaa on kahta vertaa enempi. Tilukset ovat tulleet lujemmiksi, ettei halla nyt pane useammin kuin muuallakaan. Ukko elää vielä ja hoitelee lapsia; hänen ei enää tarvitse syödä petäjäleipää. Kun sanomalehdet tulevat, pitää hänen saada joka numero kuulla; samoin muutkin uudet kirjat. Äiti ja kolme vanhimman veljen lasta ovat kuolleet. He asuvat yhdessä kaikin ja tekevät työtä yksimielisesti, ukon ohjatessa, jolle kaikki ovat kuuliaiset. Ukko muka muistelee usein minua ja pitää heillä käyntiäni Jumalan sallimana! Samaa mieltä on muka Matti itsekin. Hän on nainut ja hänellä on kolme lasta. Vuosi takaperin valitsivat kuntalaisensa hänet kunnallislautakunnan esimieheksi, jota virkaa hän on sitten hoitanut ja jonka asioilla hän nytkin on. Kun hän on itsekin lukemisen kautta saanut niin paljon hyötyä, niin on hän toimittanut muillekin lukemista siten, että on perustanut kuntaansa lainakirjaston.

(Elämän havainnolta I.)

PUUTTEEN MATTI.

Oli erään vuoden maaliskuun loppupuoli. Ilma oli kaunis, ja keväimen lähestymisen oireita näkyi kaikkialla. Lintuset visertelivät niin iloisesti puissa, iloansa ilmoittaen kaiken hyvän antajalle. Rekikeli oli, jos ei aivan lopussa, kumminkin pilalla, sillä tiet yleensä olivat kallellaan ja lialla, ja useissa paikoin oli aivan suliakin paikkoja. Purot ja ojat olivat jo vettä ja hyhmää täynnä, ja niiden valloilleen puhkeamista pidätti enää vain yöpakkaset. Sentähden ne seisoivatkin putouspaikoissaan korkeina jyrkänteinä, ikäänkuin kuurottaen katsellen tulevan matkansa suuntaa ja odottaen keväimen lempeän hengen viimeistä viittausta, päästäkseen vapaiksi talven pitkästä ja ankarasta vankeudesta. Suotuisimmissa paikoissa oli jo joku puronen päässytkin vapauteensa, ja iloisesti putousten yli hyppien riensi se kohisten kauan raivattua uraansa myöten meriemonsa syliin.

Semmoinen se aika ja keli oli, jolloin asiaini vuoksi olin pakotettu matkustamaan ulkona kotipitäjästäni.

Eräänä aamuna varhain saavutin toisenkin matkustajan kuorman, ja sen ajaja kävellä telläsi kuormansa jäljessä. Kun hänet saavutin, hyppäsin reestä ja menin tuota matkustajaa puhuttelemaan.

"Hyvää huomenta, ukkoseni!" sanoin lähelle päästyäni.