Vaan lyhytaikainen on luonnon rauhallinen lepohetki tuiman talven ja kevään välillä. Kevään kevät ei kaukaa kestä. Se livahtaa sormiesi välitse kuin kesäinen kirkko-aika. Haihtuu äkkiä niinkuin juhannuksen-aikaisen tuomen tuoksu. Talven täyteläinen lumilinna alkaa luhistua. Leuto tuuli tiputtelee sen huippujen helat ja auringon säde puhkoo säälimättä rakoja seiniin ja sileään siltaan.
Mutta nyt ei vielä ole se aika. Ei ole talvi enää, mutta ei kevätkään. Nyt on kevään kevät, on juhannuksen juhannus. Ota vaari siitä! Elä anna sen tuoksun jäädä tuntematta ja sen hilpeyden hukkaan haihtua!
(Lastuja III.)
"SAMMUTA SINÄ, MINÄ SYTYTÄN!"
Pimeä talvinen yö peitti kaiken pohjoisen maan. Aurinko oli painunut pois, mutta matalissa majoissa loisti lamppujen valkeita tulia ja odottaessaan uutta aamua hakivat ihmiset iloaan niiden ympäriltä.
Vaan sitäpä ei suvainnut pimeyden peikko, joka oli anastanut itselleen vallan päivättömässä pohjolassa. Niinpiankun hän ulkona vaaniessaan näki tulien ikkunoista tuikkavan, tölmäsi hän oven täydeltä huoneeseen.
— Puh! sanoi hän ja puhalsi armottomasti lampun sammuksiin.
Eikä kukaan uskaltanut enää sytyttää lamppua, jonka peikko oli sammuttanut.
— Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan matalan majan asukkaat pimeässä istuessaan.
Mutta tuskin oli pimeyden peikko mennyt, kun livahti valon haltia ovesta sisään.