"Voi sinua, mies raukka, nyt olet hukassa. Kolmesti olet tuota kamalaa huutanut, kyllä siitä nyt vieraan saat taloosi; — ei se taida sinua pitkälle auttaa, että lopun nimestä nielaisit; kuoleman oma olet, niinkuin me muutkin."
Hän juoksi kiiruusti sisään.
Alla päin alkoi Pekka muuttelemaan virsua virsun eteen. Vähä väliä nosti hän ylös päänsä. Hänen huolestunut katseensa liiteli pilvettömällä taivaalla, mutta ei se nyt etsinyt pilveä sadekuuron kanssa kaskivainioille, vaan tähysteli, olisiko punainen lintu ollut missään näkyvissä.
"Näkisin minä sen", tuumi hän itsekseen, "jos se nyt jossakin tuolla lekottaisi yläilmoissa, paitsi jos hän ei juuri puitten suojassa hiivi jälissäni. Miten nyt tuon hirmun silmät voisi sokaista? Sainpa kumminkin häntään kiinni, kolmannella kerralla, ettei koko otus päässyt lentoon huuliltani. Vaikka kyllä läheltä piti. Sekö häntä, hiiden herhiäistä, tiesi niin varoa, tiesi hänellä niin hyvät korvat olevan?"
Näissä miettein hän metsäpolkua astuskellen likeni kotomäkeä, josta jo kuusien latvat uteliaina kurkistivat kesämekkoisen lehtimetsän ylitse. Hän oli jo melkein rauhoittunut, kun ehti korven perälle, talollensa. Mutta siinä kun hän astui pihaan, juolahti hänelle äkkiä uusi ajatus mieleen; hän ei mennytkään suoraan tupaan, vaan alas pihan sivussa olevaan puuvajaan ja veti oven kiinni perässään.
"Mitä kummia isä tuolla puuvajassa noin kauvan tekee?" arveli itsekseen Kaisa emäntä, joka seisoi ja kurkisteli ulos tuvan akkunasta. "Näin minä sen tulevan kontti selässä. Joko hän nyt siellä saakka olisi ehtinyt käymään? Sepä nyt lentoa oli. Eikä sitten tule sisälle tietojensa kanssa, vetipä ovenkin kiinni. Mitä se nyt on? Enhän nyt aaveita mahtanut nähdä päiväsydännä. — Kai tässä täytyy panna puuropata tulelle, kyllä maar sen nälkä on. Mikä hänen vielä tiesi tulevan, että olis keittänyt, näin varhain, aurinko vielä taivaanlaella."
Hän meni matalan takan luo, nosti padan haahloon kiukaan eteen, kaatoi siihen vettä sangosta ja lykkäsi reppanan auki, iski tulta, sytytti tervaksiin padan alle ja lisäsi kuivia puunoksia nurkasta, niin että pian reimahti hyvä roihu padan ympärillä. Otti sitte tyhjän tanotuokkosen kiukaanlavalta käsivarrelleen ja aitanavaimen peräseinältä käteensä ja meni jauhoja noutamaan aitasta.
Pekka, puuvajan oven suljettuaan, asettui heti ovipielessä olevasta seinänraosta kurkistamaan ulos. Eikä hänen kauvan tähystellä tarvinnut, ennenkuin mielestään näki jotakin punaista välkähtävän pihan keskikohdalla ilmassa.
"Etteikö hän, pirun 'punainen lintu' ole minua seurannut tänne", sanoi hän hiljaa. Ja samalla näki hän selvästi, miten se laskeutui alas kuin punainen tilkku tuvan harjalle ja istuutui reppanan ääreen.
"Vai niin, siinäkös — näytettiin, kun ruman nimeä mainitsin", tuumaili Pekka. "Niin, kyllähän tuo on lintu, ja punainen myöskin. Olispa minulla täällä nyt jousi, mutta jopa kai se auttaisi, eipä tuo lie ammuttavissa, tuollainen otus, meni häntä ampumaan. — Kas, kuin on korea, pahus! Ja tuossa se nyt istuu, ruma, ja vääntelee niskojaan, katselee sivuttain kuin kana ja kuuntelee pää väärässä joka puolelle. Ähäh, vai siinäs vainoot, salaa hiivit ihmisten asunnoille, tipahdat alas savureiästä. Mutta kyllä minä kuitenkin olen sinua ovelampi, kun kerran vehkeesi perille tulin. Mene vain tupaan, kyllä minä sinusta vielä urakan otan."