Anna olisi vielä puolustanut isäänsä, mutta silloin sanoi tämä lujalla äänellä:
"Vaiti nyt kaikin! Vielä minä olen isäntä talossani, ja menen kun menenkin kaupunkiin, jos väkeni aamulla varhain on kaikki terveenä, niinkuin sen jo olen sanonut. Jos kuitenkin joku sairaus sattuisi taloon, jota ei tässä ennakolta voi tietää, niin jääköön sitte kaupunkimatkakin toistaiseksi. Mutta viina olisi helppoa nyt, kun on vähän ostajia." —
Emäntä oli tuonut matkavakan ja palvatun lampaanreiden aitasta ja pannut eväät vakkaan, niinkuin isäntä oli käskenyt, sulkenut sen ja kiinnittänyt avaimen ripaan. Voipytty ja iso leilikin jo olivat tuodut aitasta.
Kun kaikki jo olivat menneet levolle ja nukkuivat, nousi isäntä ylös vuoteeltaan ja meni juomaan isosta yksipuisesta tuopista pöydältä. Sitte astui hän matkalippaan luo sanoen:
"Mahtoiko eukko panna tarpeeksi evästä, niinkuin minä käskin?"
Puhuessaan irroitti hän avaimen rivasta, avasi vakankannen ja oli katsovinaan eväitä. Samalla siirsi hän niitä pois lukon kohdalta ja veti ainoastaan päällimmäisen leivän päin lukon yläsyrjää, siten että sen alle jäi ontto.
"Kyllä siinä on", sanoi hän. Sitte jätti hän vakankannen auki raolleen ja meni maata taaskin.
"Täytyy koettaa nukahtaa pienen aikaa", puhui hän, "ei tässä auta kauvan loikomaan, kun täytyy nousta taaskin ja mennä noutamaan hevonen; ei isot pojat ehdi sinne, niiden täytyy jo kukonlaulamalta nousta niittämään, eikä Heikkiä saa hereille."
Hän haukotteli syvään. Pian alkoi hän kuorsata ja laski käden silmäinsä ylitse varjoksi. Silloin huomasi hän aivan kuin hienon siiven letkauksen ja samalla välkähti äkkiä kuin punainen säde katosta viistoon lattialle lippaaseen ja katosi siihen.
Pekka veti vielä syvästi henkeään muutaman kerran ja oli sitten heräävinään.