Eräs kouluttaja ylä-seuduissa maatamme seisoi kouluhuoneessaan kerran ja opetti. Ympärillä istui kylän lapset, niin pojat, kuin tyttäret, ja kuuntelivat opettajaansa tarkasti ja mielellään, sillä hänen neuvonsa oli vakaa ja voimakas, vaikka kuitenki ystävällinen ja lempeä. Hän puheli heille pahasta ja hyvästä tunnosta ihmisen mielessä ja siitä vienosta äänestä, joka kunki sydämessä soipi.
Mutta puhumasta päästyään kääntyi hän lapsiin päin ja kysyi heiltä: "voisiko kenkään teistä tähän nyt löytää vertauksen?" — Istuviltaan nousi silloin joukosta eräs ja vastasi: "luulisinpa vertauksen muistavani, vaan en tiedä, onko hän sopiva." — "Kerro vaan lapseni, muistamasi vertaus omaan tapaasi," vastasi opettaja; ja poika alkoi vertaustaan kertoa, sanoen: "mielestäni olisi hyvän tunnon rauha ja taas pahan tunnon pelko verrattavat kahteen tiehen, joita kerran olen kulkenut.
"Koska piennä vielä ollessani muutamasti rosvoja ja varkaita liikkui kotiseuduillani, katosi isäni paras hevoinen äkkiä laitumella. Sitä sai nyt isäni etsimään ja viipyi jo toista vuorokautta sillä matkallaan, ettei hänestä kuultuna mitään. Tätä alkoi nyt äitini surra ja huoleksia, koska isälleni pelkäsi jonkun onnettomuuden tapahtuneen, ja lähetti minut naapuri-kylään tiedustamaan, eikö häntä siellä olisi nähtynä, kun ei hän kotiinsa palannut.
"Heti sainkin tälle asialle ja vasta myöhään iltaisella läksin taas pahoillamielin kylästä kotiini; sillä isästäni en ollut vähintäkään tietoa saanut, vaikka häntä kaiken päivää olin etsinyt. — Aika oli syksyinen ja illasta joutui vähitellen synkeä yö. Rajusti repi tuulet puiden latvoja, toiste taas vinkuen lakasivat alastomia ketoja; ja metsässä rääkyi korpit, tarhapöllöt ynnä muut yölinnut riettaalla äänellä. Mutta mieltäni ahdisti se ajatus, että nyt isäni jollakin tavoin oli kadonnut, ja raskaaksi kävi rintani, koska ennustelin, minkä katkeran surun olin saattava äidilleni, kun vihdoinkin yksin palajaisin kotiini. Tätä muistellessa kauhistui yön pimeällä arka sydämeni, ja minua säikähytti lentävän lehdenki risahus. — Tuosta juohtui nyt mieleeni: 'niin tosin lienee mieli senkin ihmisen, joka oman tunnon vaivaa kantaa levottomassa rinnassa'."
"Hyvät lapseni!" kysyi pojan näin kerrottua kuulijoiltansa opettaja: "tahtoisiko kukaan teistä etsiä kadonnutta isäänne tämmöisenä yönä, koska olisi ympärillänne synkeä pimeys eikä muu, kuin tuulen viuhina ja metsä-eläinten ilkeä ääni koskisi korvaanne?" — "Emme suinkaan!" vastasi lapset yhtä suutansa, ja heitä jo vapisutti tätä ajatellessa.
Siitä alkoi poika taas uudelleen kertoa ja lausui, sanoen: "toiste kulin samaa tietä sisäreni seurassa. Isämme tahdosta olimme naapuri-kylästä ostaneet kaikenlaista somaa ja kaunista kalua lahjaksi äidillemme, sillä huomenna oli hänen nimipäivänsä; ja tätä tavaraa kannoimme nyt yhdessä kotihin. Ilta oli myöhäinen, niinkuin viimeinkin tätä tietä kulkiessani, vaan nyt oli kaunis kevään aika. Taivas kajotti kirkkaana, ja rauha ja hiljaisuus vallitsivat niin yleisesti koko luonnossa, että selvästi eroitti, kuinka tiepuolessa juokseva joki hiljalleen solisi. Somasti lauleli kesän linnut lehtoloissa ja toisinaan aina kukahti käkikin etempänä. — Mutta yhdessä kulimme minä ja sisäreni, ja mielemme oli niin ilosta täysi ja tyytyväinen, että tuskin taisimme toinen toistamme puhutella. Koska siitä nyt kotia lähenimme, tuli isämme rakas meitä vastaamme, sillä hän oli meitä kauan jo odottanut. Tästä oli ilomme aina isompi, ja itsekseni ajattelin, niin kyllä lienee senki ihmisen mielestä, joka on paljon hyvää tehnyt ja jolla on rauha ja rakkaus sydämessä".
Näin sai poika lausuneeksi; ja iloissaan katseli opettaja lapsiansa. Mutta ikään kuin toverinsa kertomusta päättääkseen sanoi lapset kaikki yhtä suutansa: "Niin mekin tahdomme kasvaa hyviksi ja hurskaiksi ihmisiksi ja säilyttää rauha ja rakkaus mielessämme!"
21.
Sormien sota.
Tavallista aikaisemmin rupesin eräänä iltana levolle. Uni köyhänki ystävä oli ikään silmäni sulkenut ja suloista unta nähden olin jo kauniita kukkaketoja kävelevinäni kankaita etäisillä mailla, kun kiivas huuto ja tora minut näistä ihanista unista äkkiä herätti. Tätä kummastuen aukaisin mä silmäni ja havaitsin sormieni kovasti riitelevän keskenänsä. Olin näet tapani jälkeen maata pannessa pääni taakse ristissä sormin pistänyt käteni ja siis koski sormieni kiivas huuto heti mun tienoilla oleviin korviini. Vaan olisi se kyllä minulle etempääkin kuulunut, sillä riidan perustuksena oli kunkin sormen isompi taikka vähempi ansio, ja siltä seikalta oli nyt semmoinen meteli noussut, että vähällä toinen toistaan oli tukkaan tarttua. Sen tajuttuani olin makaavinani ja pidin silmiäni ummessa kuullakseni, mitä kullakin heistä olisi puoleensa puhumista.