Mutta kova onni, joka ei vieläkään luopunut Kaasemia kiusaamasta, tuotti tästä taas onnettomuuden, joka oli kaikkia entisiä kovempi. Erään naapurin koira keksi nuo tohvelit siellä ylhäällä ja hyppäsi isäntänsä tuvan räystäältä Kaasemin huoneen katolle. — Tästä sai nyt toisen tohvelista suuhunsa ja alkoi saaliinsa kanssa siinä leikitellä, vaan pudotti sen sitä tehdessään suustansa kadulle. Pahaksi onneksi kävi tuossa nyt tohveli suorastaan erästä vaimoa päähän, joka ikään kulki Kaasemin huoneen seinusta. Tämä, johonka ylhäältä pudonnut, muutoinki raskas tohveli koski kipeästi, kaatui tainnuksiin kiviselle kadulle ja taittoi käsivartensa. Miehensä taas kaipasi vaimonsa vahinkoa tuomarille, ja Kaasemi sai taas oikeudessa maksaa suuren summan sakkoa.

Suruissaan sai hän nyt molemmat tohvelit käteensä ja osoitteli niitä tuomarille, sanoen naurun nostavalla kiivaudella: "katsokaa, ylistettävä herra, näiden päähän on kaikki onnettomuuteni luettava, sillä heidän kauttansa olen koko suuren omaisuuteni kadottanut. Pyydän siis nöyrimmästi, että vahvistaisi korkea oikeus sen tuomion, ett'ei minua tohvelieni tautta vasta enää saa rangaista." Tätä anomusta ei tuomari kieltää taitanut, ja näin pääsi vihdoinki Kaasemi rauhaan, oppien vahingoistansa, ett'ei siitä hyötyä ole, jos liian kauvan pitää yksiä jalkineita, varsinkin, jos ei siihen puute ja köyhyys pakoita.

23.

Heikki Helisevä.

Heikki Helisevää tuskin, lukijani, tunnette, kuka hän aikanaan oli; mutta kyllä hän syntymä-seuduillaan on vieläkin hyvässä muistossa. Viraltaan oli Heikki viulun soittaja ja harvassa lieneekään hänen vertaistaan tässä toimessa. Sillä kun Heikki viulunsa kieliä koski, sai hän niistä semmoiset sävelet, että vasten tahtoansa tanssi vanhat ukotkin akkoinensa, saatikka sitte nuoret ja jaloiltaan nopsemmat. Tämän taitonsa vuoksi olikin Heikki kotitienoillansa muita soittomiehiä kuulumpi ja missä ikään häät, tanssit taikka muut pidot tuli vietettäviksi, siinä oli Heikkikin viulunsa kanssa ja soitteli kansan kaiken huviksi. — No, tuosta en kuitenkaan aikonut tällä kertaa puhua, vaan siitä, kuinka hän muutamasti sai soitella susille. Oli muka soittajana ollut eräissä häissä ja mieli sieltä lähteä kotiinsa, joka pitopaikasta oli parin virstan päässä. Sinne olisi kyllä oikea maantiekin vienyt, mutta Heikki, joka syntymä-seutunsa tunsi tarkoillensa, päätti suorinta suuntaa halki metsän pyrkiä vähäiseen mökkiinsä, niinkuin monesti oli tehnyt jo ennenki. Sai siis viulu kainalossa metsää samoamaan ja oli jo puolen taivalta kulkenut, kuin maa äkkiä vajosi jalkainsa alla ja hän samassa mennä hurahti pari syltä alemma. Jos nyt Heikki jo tätäkin tapausta hämmästyi, niin vielä oudompi oli mielestänsä, kun hän uudessa olopaikassansa näki suuren suden olevan ainoan toverinsa. Päälliseksi ei tämä tuntematon kumppalinsa näyttänyt juuri ystävälliseltä, vaan irvisteli ikeniään ja ärisi. — Mikäs tässä tilassa neuvoksi? Olisiko vieras puhetta tajunnut, ei sitten hätää mitänä, sillä Heikki oli sanoissaan sukkela ja kielensä liikkui yhtä sievään, kuin sormensakin; vaan nyt ei tämä keino auttanut. Vaikeampi vielä oli väen vastustella, sillä viulun käyrä oli ainoa aseensa. Tätä muistellessa alkoi Heikki jo siksensä hätäytyä eikä tiennyt poloinen mies, kuta keinoa koitella. Tietämättä, mitä hän tuskissaan teki, sai hän tuosta viulunsa temmatuksi ja koski sen kieliä käyrällä. Sitä säveltä näkyi susi hyvästyvän, herkesi hampaitaan näyttämästä ja alkoi lymyssä korvin viulun ääntä kuunnella. "Ahas!" arveli Heikki, "kun sitä luontoa lienet, tulee meistä sitten tuttavat." Samassa alkoi jo erästä polskaa soitella, eikä aikaakaan, kun nosti susikin turpansa ylös ja alkoi ulvota kohdin kulkkuansa. Tosin ei tämä laulu ollut kaunis juuri nuotillensa, mutta laulajan hiljainen käytös ja se leppeys, millä hän soiton toisinaan tau'otessa silmäisi viulua, todisti kuitenkin, että harras huutonsa nousi sydämen pohjasta. Mutta susia oli muitakin metsässä, ja nämä kun soiton kuulivat haudasta, alkoivat puolestaan myöskin huutaa ja ulista. Tätä tehden tulivat hautaa aina lähemmä, kunne viimeinkin toinen toisensa perästä tuiskahtivat Heikki Helisevän soitto-saliin päällensä. — Miten nyt oli Heikki-paran mielestä, sen arvaatte helposti. Tuskin pysyi hän seisaallansa, niin oli ennestäänki säikähyksensä suuri, ja nyt tuli hauta täyteen susia! — No, muusta ei kuitenkaan apua ollut, jos ei viulusta; sen tajusi hän hädässäänki. Ei siis muuta keinoa koittanutkaan, vaan puristi viulunsa lujasti rintaansa vasten ja soitti sitä uutterammin. — Pitkähännät, joita pikainen olemuksensa alusta hämmästytti, alkoivat tämän kautta vähitellen tottua oloonsa, eivätkä kaukaa vielä haudassa olleet, kuin Heikin soitto niin heidätkin viehätti, että istausivat kaikki hänen ympärillensä ja alkoivat yhtä suutansa ulista. Tästä nousi niin hirmuinen huuto, ett'ei Heikki Helisevä kuullut oman viulunsa ääntä, vaan kuta kovemmin kuulijansa ulvoivat, sitä sukkelammin liikkui käyräkin soittajan kädessä. Näin oli Heikki vähässä aikaa uusille toverillensa soitellut kaikki ne ryssät, polskat ja engelskat, mitkä suinkin muisti, sillä karttaaksensa, ett'ei kunniallinen kokous hänen ympärillänsä kyllästyisi yhteen nuottihin, koki hän soiton sorttia yhtenään vaihella. Mutta viimeinki loppuivat uudet soitettavansa ja koska siitä nyt mieli alusta taaskin alotella, niin viulusta kieli kielensä perään katkesi. Tästä huolimatta soitti hän ennättämistään yhä kunne käyränsä viimeinki pyöri vaan yhdellä kielellä. Silloin vasta alkoi hätä ja tuska ahdistaa hänen mieltänsä. Tosin oli sudet sitä nykyä semmoisessa huudon innossa, ett'eivät soiton laadussa havainneet mitään eroitusta; vaan Heikki arvasi heidän nälästyvän huutaessansa ja pelkäsi viimeisenki kielen katkiavan, jolloin kuolemansa olisi varma ja välttämätöin. Näitä ajatellessa kävi soittonsa sävel aina surkeammaksi ja Heikki-parka odotti vaan kauhistavaa kuoloansa, koska onneksi susihaudan omistaja Pekka Pulkkinen aamu-hämärässä tuli pyydystään katsomaan. Tämä oli sutten huudon jo etäältä kuullut ja siitä arvannut hyvän saaliin löytävänsä. Riensi siis hyvillä mielin edellänsä, kunne pääsi aina haudalle, vaan kuinkas hämmästyikään, kun sieltä viulun vingutus koski hänen korvaansa. Kohta ymmärsi jo kuitenkin asian, sillä haudalle asti saattoi ihmisen jälet, ja siitä arvasi hän, että vanha ystävänsä Heikki Helisevä siellä nyt soitteli susille. Ei siis kaukaa viivytellyt, koska soiton surkea ääni Heikin kauheata tilaa todisti kylliksi, vaan alkoi vipustimellaan haudan sisusta tyhjentää. — Niin sai yhden laulajista heti paikalla haudasta, ja kohta toisen ja kolmannen vaan ei huuto ja soitto vielä kuitenkaan tau'onnut, sillä haudassa oli aina seitsemän sutta, ja Heikki ei ennen soittamasta herennyt, kuin hän viimeisen näistä näki vivussa kimpuilevan. Silloin vasta huusi hän Pulkkiselle: "nosta veikkonen minutkin täältä, mutta hiljaa ja siivosti!" Sen tekikin toinen ja pelasti vanhan tuttavansa.

Näin ihmeellisesti säilyi Heikki Helisevä viulunsa avulla susilta ja soitteli vielä monissa tiloissa paremmillekin kuulijoille. Mutta haudassa olostaan ei hän mielellään puhunut, jonka vuoksi epäluuloinen kansa piti Heikkiä velhona ja tietäjänä, joka taika-keinoillansa oli sudet haudassa lumonnut. Tämä yleinen usko oli Heikille vahingoksi, sillä vanhat ystävänsä alkoivat tämän tautta välttää häntä ja pelosta ei monikaan enää ottanut Heikkiä soittajaksi.

Kuitenkin oli tämä Heikin susilta säilyminen tuiki luonnollinen tapaus ja todistaa vaan sitä, ett'ei ihminen vielä ole kadottanut alullista valtaansa luonnon ja eläinten ylitse, vaan että tieto ja taito tekee hänet luonnonki herraksi.

24.

Isäimme maa.

Kaunista ja suloa paikkaa on montakin maallamme ja varsinki on eteläisiä maita Luojan laupias käsi monen määräisesti siunannut. Vaan kaikista armaan aurinkomme valaisemista tienoista on kuitenki meille sulin ja armahin se, jossa eloon aukiavat silmämme päivän valoa ensiksi ihaelivat — jossa ensimäisen lapsuutemme viatoin ikä sai kuluneeksi ja jossa vastaista tulevaisuuttamme toivomme koittavassa tuikkeessa aaveksimme.