Köyhän Joulu.
(Runebergin mukaan.)
Kainosti loisti taivaalta kuu ja kirkasti valollansa vilustunutta, lumen peitossa lepääväistä luontoa. Talven tuima henki oli järvet, maat ja metsät kovan ikeensä alle kukistanut, ja paeten häntä oli Pohjan mailta ilman lintuisetki kadonneet taikka istuivat jossakin piilossaan hiljaa ja ääneti. Tuskin uskalsi sudet, karhutkaan luolistaan lähteä, vaan piilivät hekin pakkaista. Koko luonto oli ikään kuin kuollut ja autio, pienoista polkuansa kulki vaan yksinäinen vaeltaja, pieni säkkinen selässä, ja etäältä kylästä kuului silloin tällöin aina koiran haukunta. Sinne juuri oli matkustajanki mentävä, mutta kylään oli vielä tuokion taivalta, ja mies toivoi jo kodissaan olevansa; sillä sinä iltana oli Joulun aatto ja köyhälle, kauvan jo pelkkää petäistä syöneelle perheellensä toi hän nyt vihdoinki rukiisen, työllänsä ansaitun leivän pyhiksi. Senpä vuoksi koki hän uuraasti astuakin eikä vähäksikään levähtää malttanut, vaikka alkoi jo matkastaan väsyä. Mutta äkkiä kohtasi tuosta surkea näkö hänen silmiänsä. Tien varrella istui nietoksen reunalla pieni kerjäläispoika, joka siinä yksinään itki ja paleltuviin käsiinsä huokaili. Hän oli tähän, lapsi-raukka, vilusta vaipunut, ja ihmekös tuo? Talvi oli kovimmillansa, ja poikarukalla tuskin oli vaatetta ruumiinsa verhoksi! — "Kenenkä lapsi olet ja missä on kotisi?" kysyi mies hänen viereensä seisahtuen. Poika katsoi ujosti häntä ja vastasi viimeinki: "mullassa maan ovat vanhempani ja mieron tiellä on kotini." "Niinpä lähde mun kanssani raukka!" sanoi mies surkutellen, "jos en rikas olekaan enkä paljolla auttaa voi, niin onhan koti kuitenkin, ja lämmintä on tuvassani sinullenkin." Näin puhuen sai hän pojan istuviltaan nostetuksi ja alkoi häntä käsipuolesta talutella.
Sillä tavoin tuli hän pienosen toverinsa kanssa vihdoinki kotiinsa ja astui ilomielin vähäiseen asuntoonsa. Se oli ahdas ja alhainen, mutta kovasti leimusi valkea uunissa ja lähellä sitä istui miestään odottava emäntä, nuorin lapsi sylissänsä. Toiset voiset vanhemmat leikitsivät keskenään tuvan lattialla, johon oli jouluksi puhtaita olkia hajoteltu. "Kas siinä tulee isänne, lapset", sanoi oven au'etessa äiti ja katsoi lempeillä silmillä ulkoa tulevaista. Lattiailta juoksi nyt lapset tervehtimään kauvan viipynyttä isäänsä ja pyörivät iloiten hänen ympärillään, ett'ei hän pienen vieraansa kanssa päässyt ovesta etemmä. Hillitäkseen heitä sanoi äiti lapsilleen: "isänne on matkastaan väsynyt, samoin kuin pieni toverinsa, ja tarvitsee kylmästä tultuaan valkean ääressä lämmitellä; saakaa siis, lapset, tähän uunin eteen istuimia." Koska siitä itsekin oli tulleita vuoronsa tervehtinyt, otti hän ilosta loistavin silmin leivän miehensä kädestä ja kantoi sen sekä säästynyttä maitoa astian ilta-ruuaksi pöydälle. Tämän ympärille oli sillä aikaa lapset kaikki keräytyneet, ainoasti kaino, vasta tullut vieras seisoi uunin luona yksinään ja katsoi syrjästä toisten pöytään istumista. Vaan tuskin oli talon tarkka ja uuras emäntä saanut perheelleen vähät ruokansa laitetuiksi, niin muisti köyhää kerjäläistäkin ja vei hänet pöydän ääreen omain lastensa luo.
Koska siitä perheen kesken oli lyhyt ehkä harras ruokarukous luettu, otti emäntä ainoan leipänsä ja jakoi palan siitä kullekin. Tämän tehtyänsä kun jo osansa oli antanut köyhällekin, rupesi hän jäänyttä kannikkaa panemaan pöydälle, mutta ihme suuri — leipä on kädessänsä ihan ehyt ja kokonainen! Kummastellen katsoo emäntä vuoron leipää, vuoron vierasta, eikä usko silmiänsä. Samoin ihmettelee isäkin ja lapsensa. Tapaus on heistä outo, kummallinen eivätkä tarkoin tiedä, oliko näkönsä tosi, taikka tyhjä hairaus vaan. Niin hämmästyy kukin puolestansa, vaan kun siitä tarkemmin katsovat pöydässä istuvaa vierasta, kohtaa heitä ihme vielä oudompi. Kadonnut on heidän silmistänsä köyhä kerjäläinen halvassa asussansa ja hänen siassansa on olento taivahinen. Sitä todistaa oudosti hohtava otsansa, silmäin suloinen loiste ja ne hennot, ohuet siivet, jotka liehuivat hartioilla.
Tuosta alkaa perhe jo nyt ihmeen tajuta. Köyhän kerjäläisen kautta tahtoi Jumala heitä köyhyydessään koitella, ja vieras, joka siinä heidän kanssansa joulun tuloa vietti, oli Herran enkeli taivaasta. E.S.
5.
Paimenpoika.
Vilkas, iloisa poika paimensi kauniina kevätaamuna lampaitansa somasti kukoistavassa laaksossa. Kahden puolen sitä kohosi korkea, metsäinen vuori, ja ylähällä päänsä päällä siinti taivas sinisenä. Tätä luonnon kauneutta ihastellen kulki paimen karjansa kanssa ja lauleli iloissansa. Sen keksi maakunnan ruhtinas, joka sattui sillä seudun metsästämään, huusi pojan luokseen ja kyseli: "kuinka, lapseni, olet niin iloinen ja hilpeä?"
Poika, joko ei ruhtinasta tuntenut, vastasi kummastuen: "Miksikäs en iloitsisi? Hurskas maamme ruhtinas ei ole minua rikkaampi."