7.
Tyttö ja tähdet.
(Mukailema.)
Vanhasta kodistansa kulki kyynelsilmin pieni turvatoin tyttö, joka vanhempainsa kuoltua oli niin köyhäksi jäänyt, ett'ei hänellä muuta maailmassa ollut, kuin ruumiinsa henki, sydämmessä suru ja ne vaatteet, joilla hän suojeli alastomuuttansa. Entiseen kotitaloonsa oli jo uusi asukas muuttanut, ja luottaen Häneen, joka on orpoin ja köyhäin isä ja ruokkii taivaanki lintuiset, oli siis tyttöraukka matkalle saanut ja käveli yksinäistä tietään suruissansa. Ainoa eväänsä oli pienonen leipä, jonka hänelle eräs naapurin vaimo oli hyvästä sydämestään antanut. Sitä kainalossaan kantaen oli hän tuokion taivaltanut, kun köyhä kerjäläis-ukko tuli vastaan tiellä ja häntä nöyrästi rukoili: "anna, tyttö kulta, leivästäsi edes pienoinen pala, sillä nälkään olen nääntymässä." Tyttö kun tämän kuuli, antoi koko leipänsä ukolle, sanoen; "tään enempää ei minulla ole, vähän siinä on nälkäisen syödä, vaan enentäköön Jumalan siunaus sen." Sillä puheen kulki hän edelleen, vaan ei kauaksi päässyt, kun vastaan tuli alastoin, vilusta värisevä lapsi, joka itkien rukoili: "annas jotakin, millä päätäni peitän, muuten raukka palellun." — Tyttö silloin otti päästänsä huivin ja antoi kohta sen lapselle, josta taaskin läksi tiehensä. Ei etäälle siitä kuitenkaan kulkenut, kuin niin ikään tuli tiellä vastahan lapsi, joka oli jalkineitta ja valitti viluansa. Tuskin tyttö sen taas kuuli, niin otti kengät jaloistaan, antaen ne lapselle, ja kulki itse avojaloin edellensä.
Vihdoin kauan aikaa käytyänsä, saavutti hänet viimeinki pimeä, ja kun siitä nyt yön yksinäisyydessä synkkää metsää vaelsi, tuli vastaansa vielä neljäs köyhä ja alastoin lapsi, joka rukoillen pyysi hänen hamettansa. "Yön pimiällä ei minua kukaan näe, miten olen vaatetettu," mietti tyttö mielessään, "niinpä voin tälle lapselle antaa hameenikin; sillä hän on minua heikompi ja tarvitsee sen paremmin." Siitä riisui nyt päältänsä ja antoi alastomalle lapselle viimeisenki verhonsa. Vaan katso, hänen siinä nyt seisoessa lensi taivaan tähdet alas hänen ympärilleen, muuttuen hohtaviksi hopeiksi, ja vaikka tyttö oli kaikista vaatteistaan luopunut, havaitsi hän äkkiä olevansa aivan uusissa, somasti loistavissa verhoissa. Mutta rahat, hopeat poimi hän siinä nyt helmaansa ja sai senkautta semmoisen rikkauden, että kaiken ikänsä eli maallisitta huolitta. — Se oli auttavaisuuden palkinto.
8.
Tattarin ylpeys.
(Andersenin mukaan.)
Rajun ilman jälkeen näyttää useinki tattarimaan ohitse kulkevalle koko vainio palaneelta ja mustalta, jonka tähden maamies sitä katsellessansa tavallisesti sanookin: "tuossa ukon tuli on tattarin tuhonnut!" Vaan tiedättekö, miksikä sen ukon tuli näin poltteli? — Tuskin kyllä. — Senpä vuoksi tahdon tässä nyt kertoa, mitä minulle pieni varpunen tästä kerran jutteli. Haastamansa tarinan oli hän kerran itse vuoronsa kuullut vanhalta halavalta, joka on kaiken aikansa kasvanut tattaripellon pientarella ja seisoo siinä tänäänki.
Hän on siinä hyvästi hyötynyt ja näyttää isolta ja arvolliselta, vaan toisen kylkensä on aika lahottanut ja pitkin pituuttansa näkyy hänessä suuria halenneita, joissa kasvaa ruohoa, sammalta. Latvansa on ikä jo kallistanut, ja notkeat, alaspäin riippuvat oksansa viistävät maata, joten etempää katsovasta näyttää, kuin halava olisi ijällinen vanhus ja hartioitansa peittäisi pitkät, ruohonpäiset hiukset.