Halavan ympärillä seisoi muutamasti kaikki pellon sarat täydessä viljassa, kasvaen vehnää, ruista, ohraa ja tattaria. Kauniisti kukoisti muutoin halveksittu kaurakin, jonka joutuneet tähkäpäät näyttivät ikään kuin pieniltä, puun oksalla istuvilta lintuparvilta. — Ohrat, rukiit olivat hyvällä terällä, ja päivän paahtavassa helteessä täytyivät ehtimiseen heidän tähkänsä. Vaan kuta ihanampi heidän kasvunsa oli, sitä alemma painoivat he kainosti päänsä, juurikuin katsovaisten silmää vältellen.
Tuiki toisin käyttihe lähinnä halavaa kasvavat tattarit. Nämä ei niskaansa notkistaneet, niinkuin muut viljat vainiolla, vaan seisoivat ylpeästi, selät kenossa. Sen teki tattari, pitäen itseään muita parempana, sillä hän oli itseensä rakas ja kopea. Niin sanoi hän kerranki vanhalle halavalle: "kuta enemmin muita ympärilläni kasvavia viljoja katselen, sitä tyytyväisempi on mieleni. Pääni ovat yhtä täyteläiset kuin muidenki, ja päälliseksi olen heitä muodoltani paljon somempi. Kukkani ovat kauniita kuin omenapuun, milt'ei vielä kauniimpia, ja suurta soreuttani täytyy kaikkien kummeksia. Enkös totta puhu, halava, vai tiedätkö minua kauniimpaa kasvua muualla maailmassa?" —
Vastimeksi puisteli halava tuuheata latvaansa juuri kuin sanoakseen: "tiedänhän, minkä tiedänki!" Mutta tuota ei tattari huomannut, pöyhisteliin vaan kopeasti ja sanoi käytöstään katuen "hupsu mikä olin, joka vanhaa, pöllöpäistä halavaa kehtasin puhutella! Mitäpäs hän tietäisikään, joka niin jo on laho ja maatunut, että kylet, kupeensa kasvavat ruohoa."
Nousipa tuosta kauhea myrsky ja ukkonen jyrisi pilvissä. Sitä peloissaan supistivat kedon kukkaiset lehtensä, painaen päänsä alas, ett'ei heille kovan ilman rajutessa tulisi vahinkoa. Vaan sitä ei tattari tehnyt, seisoi vaan selkä suorana ylpeästi.
"Kallista päätäsi, niinkuin me!" kehoittivat häntä kedon kukkaiset.
"Mikäs on pakkona?" sanoi tattari. "Kallista päätä niinkuin me!" huusi ohrakin hänelle. "Rajusti riehuen tulee tuulen tuima henki ja runtelee väkevillä siivillään hennon vartesi, ell'et häntä nöyrästi kumartele."
"Vaikka tulkoonki; mutta minä en kumarra häntä," sanoi tattari.
"Sulje kukkasi ja pidä piilossa pääsi!" neuvoi vanha halava. "Vaan, ett'et salamaa kohdin katso pilvien revetessä; sillä salaman läpi loistaa auenneen taivaan kirkkaus, mutta tätä valoa ei ihmistenkään silmät siedä, saatikka meidän mitättömiin, jotka heidän suhteensa olemme tuiki halvat ja kunnottomat."
"Halvat ja kunnottomat!" kertoi tattari närkästyen "no senhän näemme! Uhallakin tahdon nyt salaman leimahtaessa aina taivaasen katsoa. Kukas siitä minut estäisi?" Ja sen hän tekisiit uhkamielisellä rohkeudella, vaikka salamat niin tiheään leimahtelivat, että näytti koko taivas olevan tulen ja valkean vallassa.
Koska siitä kova ilma asettui ja myrsky maseni, näyttivät viljat, ruohot ja kukkaiset entistään kauniimmilta, heitä oli sade vaan virkistänyt; mutta tattari oli palanut rumaksi ja mustaksi. Muinoin vihanta vartensa makasi pehkuna maassa ja kuihtuneet oli kukkansa.