Ei mitään näitä — luultavasti hän ei ajatellut ensinkään näitä. Hän meni kaivolle, pesi kasvonsa, pesipä samalla myöskin pois pari isoa kyyneltä, katsoi vielä kerran ikkunaan, missä kaikki oli hiljaista ja rauhallista, ja näin hiipi hän sitte ulos pihaveräjästä.

"Yrjö, mitä tämä merkitsee? Mihin näin aikaisin ja miksi näin varovaisesti? Ethän toki pahoilla teillä vielä liene?"

Yrjö valitsi pienen käymätien, jota kutsuttiin "Jumalan levoksi", sentähden, että se vei hautausmaalle, jossa ainakin ruumis saa levätä. Mitä lähemmäksi poika tuli tätä paikkaa, sitä enemmän kiirehti hän kulkuansa. Kun lapsi rientää isäänsä tahi äitiänsä kohtaamaan, käypi se kyllä nopeasti. Niin oli Yrjönkin -Yrjö-raukankin laita.

Sillä kirkkomaassa makasi kaksi väsynyttä matkustajaa, joita hän heidän eläissänsä oli sanonut isäksi ja äidiksi. Edellinen oli kuollut useita vuosia sitte, mutta juuri tänäpänä vuosi takaperin hän oli saattanut äitinsä hautaan. Pian löysi hän sen pienen kummun, jossa niin paljon hänelle rakkaita lepäsi. Siinä istahti hän — ainoalle omaisuudellensa maailmassa, nojautui ristiä vasten ja itki. Sitä ei kenenkään sovi ihmetellä. Mutta hän ei itkenyt toivottomana. Lyhyt ja onnellinen elämä oli hänellä ollut niinkauan kun hänen äitinsä eli. Hän saattoi vieläkin nähdä hänet niin selvästi, kuin jos hän olisi eilen istunut hänen vieressänsä. Äiti rukoili hänen kanssansa, vei hänet Herransa ja Wapahtajansa Jesuksen Kristuksen tykö ja puhui aina Hänestä lasten hellimpänä ja rakkaimpana ystävänä. Ja tämä ystävä oli vielä jälellä, vaikka äiti oli poissa. Herra Jesus pysyy maailman loppuun asti.

Pilvet pallistuivat nyt kirkkaalla kullalla ja ensimäiset auringon säteet pistäytyivät näkyviin. Silloin nousi Yrjö ja katsoi selvällä, riemullisella katseella taivaan kunniaan. Isätön ja äiditön orpo ei enää itkenyt. Mitä olikaan tapahtunut, joka oli saattanut hänet iloiseksi? Kuka oli kuivannut hänen kyyneleensä? Oliko joku enkeli kuiskannut jotakin hänen korvaansa? Olipa todellakin. "Enkelit ovat palvelevaiset henget, palvelukseen lähetetyt niille, jotka autuuden perimän pitää."

"Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssas; älä harhaele, sillä minä olen sinun Jumalas; minä vahvistan sinun, minä autan myös sinua ja tuen myös sinun minun vanhurskauteni oikealla kädellä."

Tällaisen sanoman antoi Herra Jesus Yrjölle. Onko siis ihmeellistä, että poika tuli iloiseksi, pyhki kyyneleensä ja viritti virren Jumalan kiitokseksi ja ylistykseksi?

"Kun sä, kaiken hyvän lähde,
Olet sydämessäni,
Enpä sure vaivan tähden,
Huoleta en mieltäni.
Herra, kun oot minulla,
Puutett' ei oo sielulla.
Kenen sä oot tavarana,
Hän on onnen voittajana."

Kenen Hän lohduttaa, se tulee todella lohdutetuksi. Yrjö palasi jälleen kotiinsa, jossa ensiksi näimme hänen, Kankuri-Hannun luokse, joka äidin kuoltua oli ottanut hänet tykönsä lupauksella, että jos hän käyttäisi itsensä hyvin, saisi hän rengin paikan aikaa sovittaen hänen luonansa.

Ei kukaan ollut huomannut hänen poissa-oloansa näinä aamun ensimäisinä hetkinä. Hän meni nyt talliin, leikkasi ruohoa, kantoi sisälle pieniä puita elatus-äidillensä, teki valkean, juotti elukat, autti lemmikkiänsä pikku Pietaria sukkia ja kenkiä jalkaan vetäessä ja oli niin palvelevainen ja nöyrä kaikkia kohtaan, sekä teki askareensa niin raittiilla mielellä, että emäntä suurella mielihyvällä ja sääliväisyydellä katseli sitä ja ajatteli itseksensä: "Jos hän tuota pitkittää noin oivallisesti, niin minä ostan markkinoilla hänelle uuden liivin" Ja kylläpä hän sitä tarvitsikin.