J. H. Erkko.
Kukat Pinciolla.
Ah, te kukat helmikuun, kukat Pinciolla! Suomehen jos voisin teidät tuoda, — toisin, että maamme pohjoinen aina kantais keväimen, toisin tuoksun kiihkeän, vuoren aina vehreän, — ah, te kukat helmikuun, kukat Pinciolla!
Vaan te hennot kukkaset, kukat Pinciolla, ette kestä noita pohjan taisteloita. Kotianne varten vaan synnyitte te kukkimaan. Eihän viinirypäleet pohjanmaille eksyneet, eikä kukat helmikuun, kukat Pinciolla.
Vaan jos henki kukkimaan puhkee Pinciolla, sen ei kukkain kuolla tarvis pohjan puolla. Kesken talvipakkasta voipi kansa kukkia, kesken hankien ja jään kantaa henki tähkäpään, kantaa kukat helmikuun, niinkuin Pinciolla.
J. H. Erkko.
Kun voisin.
Ylhäinen metsästäjä näin lauloi kulkeissaan: "Oi teitä laakson lehdot, kanervat kangasmaan, puut pienet, puolan varret ja korven mökkinen! Teilt' ei vie myrskyt rauhaa, ei tuiske tuulien; teill' aina kaste kirkas otsalla loistelee, luonanne perhot pyörii ja linnut laulelee. Niin tyyness' aina oisin kun voisin."
Vaan köyhä mieron poika tien varrell' lauloi näin: "Te hongat uljaslatvat, taivaasen käytte päin; palatsit teistä paisuu valoisat aina vaan — mit' on nuo laakson lehvät pimeessä piilossaan! — Te tuulten juhlavirttä synnyitte laulamaan, saleina loistollisna soitollen kaikumaan. — Näin ylhäinen ain' oisin, kun voisin."
Vaan paimen huiluhuuli polulla soitti noin: "Kuin raittis kevättuuli, vapaana laulaa voin: Kun kuuset huokaa, silloin hartaammin laulelen, ja myrskyll' entis-aikain murheita muistelen. Ja kosken pauhu kertoo kuink' ennen taisteltiin, vaan laakso tuolla kutsuu iloihin nykyisiin. Tällaisna aina oisin, kun voisin.