Rajuilma, kaukaa nousten, tuli myrskynä kohisten; hän miekan nojassa seisoi, vait kahvaa kourien.
Käsi toinen, josta kirpos jo valtikka itsestään, se kultaista kruunua vielä koki suojella raskaan pään.
Mut vaipan päärmään hiljaa jo nuori puoliso käy: »Olet lempinyt mua ennen, et enää lempivän näy!»
— »Vai lempi, huvit ja leikit?
Ei, armas, ne jätetään!
Rajuilma saapuu tänne
jo voimalla myrskysään.
»En parvekkeella linnan ole kuningas kruunussain: Ajan mullistuksissa näissä olen arka ja voimaton vain.
»Vai lempi, huvit ja leikit?
Ei, armas, ne jätetään!
Rajuilma saapuu tänne
jo voimalla myrskysään.»
EN TAJUA TUOTA, EN USKO.
En tajua tuota, en usko, vain unten harhoihin jäin: tytön pienen hän ennen muita ois onnehen nostanut näin?
Oli, kuin hän haastanut oisi:
»Sua, impi, lemmin — oi!»
Oli, kuin — yhä vielä mä uinun, —
se totta olla ei voi.
Oi, saisin uinuen kuolla, sun rinnalles tuutiutuin, ja auvoisna hervota, sammuin vesiss' silmät ja hekkumasuin!