Sun silmäs ihanaiset ne turmion mulle toi, ja onneni juurin ne raasti, — mitä vielä sä mielit, oi!
OI, MINNE HE JÄI?
Meressä riimupaaden näät, siell' istun rinnassa kaipuu. Lokit kirkuilee, ja vinkuu säät, pois aallot ne kuohuen haipuu.
Moni viehkeä laps oli armahain, moni kumppani mieleen muistuu. — Oi, minne he jäi? Säät vinkuu vain, pois kuohut ne aalloten suistuu.
KYSYMYKSIÄ.
Meren rannalla öisen, usvaisen on nuorukainen-mies, sydän tuskaa täynnä ja epäilyksiä pää, ja synkin mielin hän aalloille puhuu: »Oi, elon arvoitus ilmaiskaa, tuo tuskainen ikiarvoitus, jota monet päät jo on mietiskelleet, hieroglyyfimyssyiset päät, turbaanipäät sekä barettipäät, peruukkipäät ja tuhannet muut kurjat, polttavat ihmispäät. — Lausukaa, mitä ihminen lienee? Mitä varten hän on? Mitä kohti hän käy? Ken asuu tähtien tuolla puolen?»
Veet pauhailee ikipauhinatansa, ja tuuli se viuhuu, pilvet ne kiitää; tylyt tähdet ne tuikkivat kylmästi vain, ja houkka vastausta vartoo.
HOLGER DRACHMANN.
SULEIMA.
(Kokoelmasta »Runoja Levantista».)