"Niin, huomenna voimme alkaa keritä sitä", sanoi akka.
"Mitä kaikkea? pitääkö se keritä? eikö meidän pidä leikata sitä?" sanoi mies.
"Ei, vaan keritä heidän piti se", väitti akka.
"Vähätietoisuus on pahinta kaikista", virkkoi mies, "mutta nyt olet mahtanut kadottaa sen vähänkin, mikä sinulla ennen oli ymmärrystä. Oletko nähnyt kenen keritsevän peltoa?" sanoi hän.
"Vähän mä tiedän ja vähän tahdonkin tietää", virkkoi akka, "mutta sen tiedän varmaan, että pelto on kerittävä eikä leikattava." Siitä ei ollut puhumistakaan, kerittämän se piti.
Näin astuivat he eteenpäin kiistellen ja riidellen, kunnes tulivat sillalle, joka kävi siinä vieressä olevan syvän joen yli.
"Vanhassa puheenparressa sanotaan", virkkoi mies, "että hyvät työkalut tekevät hyvän työn; mutta ompa se sentään kaunista elon-niittoa, jota keritsimillä toimitetaan; eikö meidän nyt ensinkään ole täytyminen leikata pelto sitte? sanoi hän.
"Ei, vaan keritä, keritä, keritä!" kiljui akka ja hyppäsi ylös, saksien sormillansa miehen nenään päin. Kiukussaan ei hän pitänyt sen paremmin varaansa, vaan luiskahti sillan palkin nenän yli jokeen.
"Vanhaa tapaa on vaikea muuttaa", ajatteli mies, "mutta olisihan omituista, jos en minäkin saisi kerran voittoa."
Sitten kumartui hän veteen, sai kiinni akan hiussuortuvasta, ja kohotti hänen päätänsä ylös vedestä.