"Pitääkö meidän leikata pelto?" kysyi mies.
"Keritä, keritä, keritä! kirkui akka.
"Kyllä minä sinulle annan keritsemistä", ajatteli mies ja painoi hänet veden sisään; mutta ei sekään auttanut; pelto piti kerittämän, sanoi akka, kun mies taas veti häntä ylös.
"En voi tietää muuta kuin että akka on hulluna", sanoi mies itseksensä, "moni on hullu tietämättänsä, monella on mieltä, vaan ei käytä sitä; mutta minun pitää koetella häntä kuitenkin vielä kerran", sanoi hän. Vaan tuskin oli hän saanut akan painetuksi jälleen veden sisään, kun tämä kurotti ylös kätensä ja alkoi keritä sormillaan kuin keritsimillä. Nyt vihastui mies ja painoi hänet kauaksi aikaa veden sisään, vaan akan käsi vaipui veteen, ja hän tuli yht'äkkiä niin raskaaksi, että miehen täytyi hellittää kätensä.
"Koska tahdot minut vetää mukanasi syvyyteen, niin oleppas siellä, sen marakatti", sanoi mies.
Ja niin jäikin akka jokeen.
Mutta hetken kuluttua tuli mies pahoilleen, kun akka jäi sinne eikä päässyt siunattuun maahan, ja hän alkoi astua joenvartta alaspäin hakien ja urkkien häntä, mutta kuinka hän hakikin ja urkki, ei hän häntä löytänyt. Sitten sai hän avuksensa talonväen sekä muita ihmisiä naapurista, jotka rupesivat etsimään ja naarimaan häntä jokea alaspäin, mutta kuinka he etsivätkin, eivät he akkaa löytäneet.
"Ei", sanoi mies, "tämä ei maksa vaivaa. Akalla oli, näette, eläissäänkin oma päänsä. Aina asettautui hän jyrkkään vastarintaan, jonka tähden hän ei liene voinut tehdä toisin nytkään. Meidän on hakeminen häntä virtaa ylöspäin ja koettaminen kosken yläpuolelta, ehkä on hän kulkenut vastavirtaan."
No niin, he menivät jokea ylöspäin ja hakivat ja urkkivat häntä kosken yläpuolelta; siellä olikin akka; mies oli oikeassa. Ja se oli vastahakoinen akka, se.
Kertan lintu (palokärki).