Siihen aikaan, kuin Herramme ja pyhä Pietari kävelivät ja vaeltelivat täällä maan päällä, tulivat he kerran erään vaimon tykö, joka istui ja leipoi. Vaimolla, jonka nimi oli Kertta, oli punainen huntu päässä. Koska he olivat paljon astuneet ja molemmat nälkäisiä, pyysi Herramme häneltä kauniisti yhtä kakkua maistaaksensa. Sen lupasi vaimo hänelle, mutta otti taikinaa hyvin vähäisen ja leipoi siitä leivän, jonka aikoi antaa hänelle. Siitä tuli kuitenkin niin suuri leipä, että se täytti koko uunin. Ei, se leipäkakku on liian suuri, sitä ei hänen sopinut saada. Nyt otti vaimo vieläkin vähemmin taikinaa, mutta paistettuaan sen, tuli siitäkin liian suuri leipä, sitä ei myöskään sopinut hänen saada. Kolmannella kerralla otti hän vielä sitäkin vähemmän taikinaa, pienen, pienen murun, mutta siitäkin tuli liian iso kakku. "Ei minulla olekaan teille mitään antamista", sanoi Kertta, "sillä kakut tulevat kaikki liian suuria." Nyt vihastui Herramme ja lausui: "Koska soit minulle niin pahoin, niin pitää sinun rangaistukseksi muttuman linnuksi ja hakeman kuivan ravintosi puunkuoren alta eikä saaman juoda useimmin kuin joka kerta milloin sataa." Ja tuskin oli hän viimeisen sanan sanonut, kun vaimo muuttui palokäreksi ja lensi ulos uuninpiipun kautta. Vielä tänäänkin saamme nähdä sen lentelevän ympärinsä, päässä punainen huntu ja muu ruumis mustana siitä, kun se uuninpiipussa nokeutui. Se nokkii ja takoo alinomaa puissa, etsien ruokaa, ja koska sitä aina janottaa, kiijaa se sade-ilmaa, sillä silloin tietää se saavansa juoda.
Tytär ja tytärpuoli.
Oli kerran mies ja vaimo, jotka olivat menneet naimisiin keskenään; heillä oli kummallakin tytär. Akantytär oli haluton kaikkeen ja laiska, jottei hän koskaan tahtonut mitään tehdä, vaan miehentytär oli vikkelä ja mieluisa, mutta kuitenkaan ei hän milloinkaan osannut tehdä emintimänsä mieltä myöten. Sekä akka että tämän tytär halusivat päästä hänestä. Kerran sitten istuivat he molemmat kaivolla ja kehräsivät; tytär sai kehrätä pellavia, mutta tytärpuoli ainoastaan tappuroita. "Sinä olet aina niin nopsa ja vikkelä", sanoi tytärpuoli, "mutta kuitenkaan en minä pelkää kilvata kanssasi kehräämisessä." No, sitten sopivat he, että sen, jolta rihma ensisti katkesi, piti mennä kaivoon. Ei aikaakaan, niin katkesi tytärpuolelta rihma, ja hänen täytyi mennä kaivoon. Mutta pohjaan tultuansa ei hän loukannut itseänsä, vaan näki ympärillään joka paikassa kaunista ja viherijää niittyä.
Hän astuskelee niittyä kappaleen matkaa ja tulee risuaidan luokse, aikoen mennä sen yli. "Älä astu kovasti minun päälleni", sanoo risuaita, "minä autan sinua toisen kerran." Tyttö teki itsensä niin kevyiseksi kuin höyhen ja astui niin varovasti, ett'ei hän pian sanoen pyyhkäissytkään sitä edes.
Sitten astuu hän taas kappaleen matkaa eteenpäin ja tulee vaaleanpunaisen lehmän luo, joka kävi maitokiulu sarvissa; se oli suuri, kaunis lehmä, ja sen utaret olivat täyteläiset ja pyöreät. "Ah, ole niin hyvä ja lypsä minut", sanoi lehmä, "minä olen kovin maitopakkoinen; juo niin paljon kuin tahdot maidostani ja kaada jäännös sorkilleni, niin minä autan sinua takaisin." Tyttö teki kuten lehmä pyysi; ja kun hän otti kiinni nisistä, niin kohisi maito kiuluun; sitten sammutti hän sillä janonsa ja kaatoi jäännöksen lehmän sorkille sekä pani kiulun jälleen sarviin.
Käytyänsä vieläkin kappaleen matkaa, kohtasi hän suuren oinaan, jolla oli niin paksu ja pitkä villa, että se veti maata, sekä toisessa sarvessa suuret sakset, "Ah, keritse minut", sanoi oinas, "näin käyn minä ja kannan tällaista villaa; minulla on niin vari että olen tukehtua. Ota niin paljon kuin tahdot villoistani, ja kääri loput kaulani ympärille, niin autan sinua takaisin." Tyttö oli paikalla kernas siihen, ja oinas kävi itse hänen polvillensa sekä oli siinä paikoillansa, ja tyttö keritsi hänet niin näppärästi, ett'ei tehnyt pienintäkään raamua hänen nahkaansa. Sitten otti tyttö villoja niin paljon kuin tahtoi, ja jäännökset kääri hän oinaan kaulan ympärille.
Vieläkin kappaleen matkaa astuttuansa eteenpäin tuli hän omenapuun luo, joka oli niin täynnä omenia, että sen kaikki oksat olivat riipuksissa, ja sen vieressä oli pieni seiväs. "Ah, ole hyvä ja poimi omenat pois minusta", sanoi se, "jotta minun oksani pääsisivät oikenemaan, sillä näin vääränä seisominen on kovin vaikeata; mutta lyö kaiken mokomin hiljaa ja kauniisti, ett'et vahingoita minua; syö omeniani niin paljon kuin tahdot ja pane tähteet juurelleni, niin autan sinua takaisin." Tyttö poimi ne, jotka saattoi ylettää ja otti sitten seipään ja pudotti varovasti alas toiset omenat; sen jälkeen söi hän niitä kylläksensä ja pani tähteet kauniisti juurelle.
Sitten astui hän pitkän, pitkän matkaa ja tuli suurelle talolle, jossa asui noita-akka tyttärensä kansa. Hän meni sinne sisään ja kysyi, voisiko hän saada palvelusta. "Oh, se ei maksa", sanoi noita-akka; "meillä on ollut monta, mutta kukaan ei niistä ole kelvannut mihinkään." Mutta hän rukoili niin kauniisti heitä kuitenkin ottamaan palvelukseensa häntä. No, he suostuivat nyt koettamaan ja noita-akka antoi hänelle seulan, käskien hänen noutaa sillä vettä. Tyttö ajatteli, että onhan mahdotonta noutaa vettä seulalla; mutta meni kuitenkin, ja hänen kaivolle tultuansa lauloivat pienet linnut:
"Tahri saveen.
Pane korsiin!
Tahri saveen,
Pane korsiin!"
Tyttö tekikin niin, ja nyt saattoi hän hyvin kantaa vettä seulalla; mutta kun hän tuli veden kanssa kotia, sanoi noita-akka, nähtyänsä seulan: "Sitä et ole omasta päästäsi keksinyt!"