Ei aikaakaan, niin tuli noita-akka ajaen.
"Oletko nähnyt ketä piikasta menevän tästä ohitse?" sanoi hän oinaalle. "Näin kyllä", sanoi oinas, "näin hetken aikaa sitten, mutta hän juoksi niin nopeasti, ett'et voi tavata häntä kiinni." Silloin kääntyi noita-akka takaisin kotiinsa.
Kun tyttö nyt oli tullut lehmän luokse asti, kuuli hän takanansa tiellä jyrinän. "Tule tänne minun tyköni", sanoi lehmä, "niin autan sinua; mene piiloon minun utareideni alle, muuten tulee noita-akka ja ottaa arkun sinulta pois sekä repii sinut itsesi kuolijaaksi." Kauan ei viipynytkään, kun hän tuli. "Oletko nähnyt ketä piikasta kulkevan ohitse?" sanoi noita-akka lehmälle. "Näin hetken aikaa sitten erään, mutta hän on nyt jo kaukana, sillä hän juoksi niin pikaisesti; häntä et voi tavata kiinni", sanoi lehmä. Noita-akka kääntyi silloin takaisin kotiinsa.
Kun tyttö oli kulkenut pitkän, pitkän matkaa, eikä ollut kaukana risuaidasta, kuuli hän takanansa tiellä alkavan jyrinän ja rupesi hätäilemään ja pelkäämään, sillä hän saattoi hyvin ymmärtää, että se oli noita-akka, joka oli kääntynyt jälleen takaisin. "Tule tänne minun tyköni, niin autan sinua", sanoi risuaita; "mene minun risujen! alle, ett'eivät he näe sinua; muuten ottavat he sinulta pois arkun ja repivät itsesi kuolijaaksi." No, hän kiiruhtikin risuaidan risujen alle. "Oletko nähnyt ketä piikasta kulkevan tästä ohitse?" sanoi noita-akka risuaidalle. "En, en ole nähnyt ketään piikasta", vastasi risuaita ja oli niin äissään, että oikein sähisi, sekä teki itsensä niin korkeaksi, ett'ei ollut ajattelemistakaan päästä siitä ylitse, jonka tähden ei noita-akalla ollut mitään muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin ja kulkea jälleen kotia.
Tytön tultua kotia, tuli emintimä tyttärensä kanssa hänelle vielä entistä kateellisemmaksi, sillä nyt oli hän paljoa kauniimpi ja niin hieno, että oli lysti katsella häntä. Hän ei saanut olla sisälläkään heidän kanssansa; he ajoivat hänet sikopahnaan; siellä oli hänen pitäminen asuntoa. Mutta tyttö puhdisti sen nyt hienoksi ja puhtaaksi, ja sitten avasi hän arkun, tahtoen katsoa, mitä hän oli saanut palkaksensa. Arkussa oli niin paljo kultaa ja hopeaa sekä muita kauniita kaluja, että seinät sekä katto peittyivät niistä ja sikopahnassa oli kaikki paljon komeampaa kuin kauneimmassa kuninkaan kartanossa. Kun emintimä ja tämän tytär saivat nähdä sen, tulivat he vallan mielettömiksi ja alkoivat kysellä häneltä, millainen hänen palveluksensa oli ollut. "Oh, sen voitte hyvin arvata", sanoi tyttö, "kun kerran sain tällaisen palkan; minulla oli semmoista väkeä ja semmoinen rouva palveltavanani, ett'ei maalla moista."
No, nyt tahtoi sisarpuoli välttämättömästi lähteä palvelukseen, jotta hänkin saisi semmoisen kulta-arkun. He menivät siis taaskin kehräämään; mutta nyt sai tytär kehrätä tappuroita ja tytärpuoli pellavia; ja sen, jolta rihma ensin katkesi, piti menemän kaivoon. Ei kauan viipynytkään, kun tyttäreltä tietysti katkesi rihma, ja hänet heitettiin kaivoon.
Nyt kävi samalla tapaa: hän putosi pohjaan loukkaamatta itseänsä, ja sitten tuli hän kauniille, viherijälle niitylle. Kappaleen matkaa astuttuansa, tuli hän risuaidan luokse. "Älä astu kovasti päälleni, niin autan sinua toisten", sanoi se. "Oh, mitä huolin minä risuaidasta", sanoi hän ja astui heititen risuaidan päälle, jotta se ruski.
Käveltyänsä vähän matkaa eteenpäin, tuli hän lehmän luokse, joka oli maitopakkoisena. "Ole niin hyvä ja lypsä minut", sanoi lehmä, "niin autan sinua toisten; juo maidostani minkä tahdot, mutta kaada tähde minun sorkilleni?" No, tyttö teki niin, lypsi lehmän ja joi maitoa minkä jaksoi, mutta sitten ei ollutkaan mitään jäljellä sorkille kaadettavaksi; kiulun nahkasi hän mäen yli menemään ja lähti eteenpäin.
Astuttuansa taas kappaleen matkaa, tuli hän oinaan tykö, joka veti villojaan perästänsä. "Ah, ole hyvä ja keritse minut, niin teen toisten sinulle palveluksen", sanoi oinas; "ota villojani niin paljon kuin tahdot, mutta kääri loput minun kaulaani?" Sen teki myös tyttö, mutta menetteli niin huolimattomasti, että leikkasi oinaasta suuria nahkakappaleita, sekä otti itsellensä kaikki villat.
Hetken kuluttua tuli hän omenapuun luo, joka oli aivan maahan painuneena omenista. "Ole niin hyvä ja poimi minusta omenat, jotta oksani pääsisivät oikenemaan, sillä kovin vaikeaa on olla näin vääränä", sanoi omenapuu; "mutta tee se varovasti, ett'et vahingoita minua; syö omenistani niin paljon kuin tahdot, mutta pane tähteet kauniisti juurelleni, niin autan sinua toisten." Hän poimi alimmaisia ja pudotti seipäällä alas mitä ei voinut muuten ylettää, mutta hän ei pitänyt lukua varovaisuudesta, vaan tempoi ja löi poikki suuria oksia sekä söi omenia kunnes ei enää jaksanut; tähteet viskasi hän puun alle.