Myöhempään aamulla kävi siitä ohitse vanha kerjäläisämmä, joka kuljeksi talojen väliä pussi selässä. Nähtyänsä pikku koiran seisovan siellä ja värisevän, poikkesi hän katsomaan, oliko yön kuluessa pudonnut mitään eläviä sudenhautaan. Hän kävi polvilleen ja kurkisti hautaan. "Oletko joutunut nyt satimeen, Mikko?" sanoi hän ketulle, sillä tämän näki hän ensisti; "parhaiksi sinulle, sinä kananvaras. Ja myöskin sinulle, harmaasäärinen", sanoi hän sudelle. "Jospa oletkin ryövännyt kuttuja ja lampaita, niin kyllä sinut nyt piinataan ja rääkätään kuolijaaksi. Herranen aika, mesikämmen istutko sinäkin täällä haudassa, sen nylkyri? Sinut vasta nyljetään, sinut vasta syödään, kallosi tallin seinähän lyödään!" huusi ämmä ilkkuen ja heristi karhua; mutta samassa putosi pussi selästä hänen päänsä yli ja ämmä — ropsis sudenhautaan. Nyt istuivat he siellä ja mulkoilivat toinen toisiinsa, kukin nurkassansa; kettu yhdessä, susi toisessa, karhu kolmannessa ja ämmä neljännessä nurkassa.
Mutta kun oli tullut oikein valoisa, alkoi Mikko ravistella itseänsä ja hiipiä ympärinsä, sillä hän aikoi varmaan koettaa päästä ulos. "Etkö voi istua paikoillasi, sinä ilkeä veijari, ja olla tuolla tapaa leikailematta? Katso häntä, tuvan isää, hän istuu ylpeästi kuin pappi", sanoi ämmä, sillä nyt ajatteli hän tehdä itselleen hyvän ystävän karhusta. Mutta samassa tulikin mies, jonka tämä sudenhauta oli. Ensin veti hän ylös ämmän, vaan sitten löi hän kuolijaaksi kaikki eläimet, sillä hän ei säästänyt tuvan isää, ei harmaasääristä eikä Mikkoa, lampaanryövääjää. Sinä yönä sai hän mielestänsä hyvän saaliin.
Ruohon nukke.
Oli kerran kuningas, jolla oli kaksitoista poikaa. Kun nämät tulivat suuriksi, käski hän heidän mennä ulos maailmaan hakemaan itsellensä vaimoa; mutta hän vaati, että heidän vaimojensa piti voida yhdessä päivässä kehrätä, kutoa ja ommella paidan, muuten ei hän tahtonut miniöiksensä heitä. Kullekin pojallensa antoi hän hevosen ja uuden ratsumiehen-varustuksen, ja niin lähtivät he ulos maailmaan etsimään itsellensä vaimoa. Mutta kuljettuaan kappaleen matkaa, eivät he sanoneet tahtovaankaan mukaansa pikku Askea, sillä hän ei muka kelvannut mihinkään. — No, pikku Askella ei ollut muuta neuvoa kuin jäädä heistä, eikä tietänyt mitä tekisi tai mihin kääntyisi. Hän tuli niin murheelliseksi, että hän laskeutui alas hevoselta ja istuutui ruoholle itkemään. Mutta hänen hetkisen aikaa istuttuansa rupesi ruohostossa mätäs liikkumaan ja siitä tuli ulos pikkuinen, valkoinen esine; sen tultua likemmäksi näki pikku Aske sen olevan pienen, kauniin tytön, mutta se oli niin, niin pieni. Se tuli hänen luoksensa ja kysyi, eikö hän tahtoisi tulla katsomaan ruohon nukkea. No, hän tahtoihin sekä lähti samassa.
Hänen tultuansa sinne istui ruohon nukke tuolilla; se oli niin kaunoinen ja sorea, ja se kysyi pikku Askelta, mihin tämä aikoi ja millä asioilla tämä matkusti.
Pikku Aske kertoi heitä olleen kaksitoista veljestä ja kuninkaan antaneen heille kullekin hevosen ja ratsumiehen varustuksen ja käskeneen heidän lähteä ulos maailmaan hankkimaan itsellensä vaimoa. Heidän kunkin vaimonsa piti voida yhdessä päivässä kutoa ja ommella paidan. Mutta jos sinä tahdot tehdä sen ja tulla minulle vaimoksi, niin en tahdo matkustaa edemmäksi, sanoi pikku Aske ruohon nukelle. Tämä suostuikin siihen kernaasti ja kiiruhti saamaan paidan kehrätyksi, kudotuksi ja ommelluksi. Mutta siitä tuli niin pieni, niin pieni, ett'ei se ollut kuin noin pitkä.
Sen kanssa matkusti pikku Aske kotia; mutta kun hänen piti näyttää sitä, hävetti häntä kun se oli niin pieni. Kuitenkin sanoi kuningas, että hän saisi ruohon nuken ja nyt lähti hän iloisena ja tyytyväisenä takaisin noutamaan pientä armastansa. Tultuaan ruohon nuken tykö, tahtoi hän ottaa nuken ratsulle; mutta siihenpä ei nukke suostunutkaan, vaan sanoi tahtovansa istua ja ajaa hopealusikassa ja hänellä itsellään olevan kaksi pientä valkoista hevosta, jotka vetäisivät häntä. Nyt lähtivät he matkaan, hän ratsain ja nukke hopealusikassa; hevosina nukkea vetämässä oli kaksi pientä valkoista hiirtä; mutta pikku Aske ratsasti aina toisessa puolen tietä, ett'ei hän ajaisi nuken yli, koska tämä oli niin hirveän pieni. Kuljettuaan kappaleen matkaa, tulivat he suuren veden luo; tässä peljästyi pikku Asken hevonen, karkasi toiselle puolelle tietä ja kaatoi lusikan kumoon, joten ruohon nukke putosi veteen. Pikku Aske tuli nyt neuvottomaksi, sillä hän ei tietänyt kuinka hän saisi nuken jälleen ylös; mutta vedenhaltija toi kohta nuken ylös, ja nyt oli nukke muuttunut aivan suureksi, täysikasvuiseksi ihmiseksi ja paljoa kauniimmaksi kuin ennen. Pikku Aske pani hänet nyt etupuolelle hevosen selkään ja ratsasti kotiinsa.
Kun pikku Aske tuli kotia, olivat kaikki hänen veljensä myöskin kotona, kukin armaansa kanssa, mutta heidän armaansa olivat niin rumia ja häijyjä, että jo tiellä olivat käyneet lempijäinsä tukkaan kiinni. Päässä oli heillä hatut, jotka olivat tervalla ja noella pyyhityt, ja hatuista oli valunut sitä heidän kasvoillensakin, jotta he olivat tulleet vieläkin ilkeämmän ja rumemman näköisiksi. Kun veljet näkivät pikku Asken lemmittyisen, tulivat he kaikki kateellisiksi hänelle, mutta kuningas ihastui niin heihin molempiin, että hän ajoi pois kaikki toiset. Nyt piti pikku Aske häät ruohon nuken kanssa ja sitten elivät he hyvästi ja onnellisesti pitkät, pitkät ajat, ja jolleivät ole kuolleet, niin elävät vieläkin.
Kana, joka matkusti Dovren tunturille, ett'ei koko maailma hukkuisi.
Oli kerran kana, joka oli lentänyt ylös tammeen ja istahtanut sinne illalla. Yöllä näki hän unta, että koko maailma hukkuisi, jollei hän menisi Dovren tunturille. Yht’äkkiä hyppäsi hän alas ja lähti matkaan. Kappaleen matkaa astuttuansa kohtasi hän kukon.