Hetken kuluttua tuli hän erään huoneen luo, jonka sisältä kuului hirmuinen huuto ja melu. Hän meni sinne sisälle ja näki siellä akan, joka lyödä mäikytti miestänsä halolla päähän; miehen korviin oli hän vetänyt paidan, jossa ei ollut pääntietä. "Aiotteko tappaa miehenne, te muori?" kysyi hän. "Ei, minä tahdon vaan pääntietä tähän paitaan", vastasi akka. Mies kiljui ja voivotteli ja lausui: "Jumala lohduttakoon ja auttakoon sitä, jonka pitää panna päällensä uutta paitaa. Jos kuka voisi opettaa akkani tekemään pääntietä paitaan jollakin toisella tavalla, niin antaisin hänelle mielelläni kolmesataa taaleria?" — "Se on pian tehty, anna tänne sakset", sanoi toinen. Sakset saatuansa loikkasi hän paitaan loukun ja lähti rahojen kanssa edelleen kulkemaan. "Siinä oli toinen", sanoi hän itseksensä.
Vihdoin viimeinkin tuli hän talolle, jossa hän aikoi levähtää hetken aikaa. Hänen mentyänsä sinne sisälle, kysyi siellä akka: "Mistäs vaari on?" — "Olen Taivalvaltakunnasta", vastasi hän. "No, mitä kaikkia! Olette Taivaanvaltakunnasta? Sittenhän tunnette kyllä autuaan mieheni, toisen Pietarin?" (Akka oli ollut kolme kertaa naimisissa; hänen ensimmäinen ja viimeinen miehensä olivat olleet häijyjä, sentähden luuli hän toisen miehensä ainoastaan, koska tämä oli ollut hyvänluontoinen, tulleen autuaaksi). "Jaa, hänet tunnen kyllä", sanoi matkamies. "Kuinka hän jaksaa nyt?" kysäsi vaimo. "Oh, hän on huonossa tilassa", sanoi taivalvaltakuntalainen, "hän tallustaa talojen väliä siellä — eikä hänellä ole ruokaa eikä vaatteita — rahasta ei mitä puhumistakaan." — "Voi häntä poloista!" huudahti akka, "hänen ei suinkaan tarvitsisi käydä niin vihelijäisenä, sillä häneltä jäi niin paljon jälkeensä; täällä on koko vinni täynnä hänen vaatteitansa ja suuri arkullinen rahaa on täällä myöskin. Jos tahdotte viedä ne hänelle, niin annan hevosen ja rattaat niitä vetämään. Hevonen saa jäädä myös hänelle ja rattailla voi hän istua ja ajaa talojen välillä, ett'ei hänen tarvitse käydä jalkaisin." Taivalvaltakuntalainen sai kokonaisen kärrinkuorman vaatteita ja arkullisen kirkkaita hopearahoja sekä niin paljon ruokaa ja juomaa kuin tahtoi. Saatuansa nämät istui hän rattaille ja ajoi matkaansa. "Siinä oli kolmas", sanoi hän itseksensä. — Mutta akan kolmas mies oli ulkona tiluksilla kyntämässä ja nähtyään oudon miehen menevän heidän hevosella ja rattailla, kiiruhti hän kotiin kysymään vaimoltansa, kuka se oli, joka meni ajaen heidän harmaalla hevosella. "Ah hän", sanoi akka, "se oli eräs mies Taivaan valtakunnasta; se sanoi autuaan mieheni, toisen Pietarin, olevan niin kurjassa tilassa siellä, että hän kävelee talojen väliä ilman vaatteita ja rahaa; sentähden lähetin minä hänelle kaikki hänen vanhat vaatteensa, jotka riippuivat täällä vinnillä, sekä sen vanhan raha-arkun, jossa hopearahat olivat." Mies ymmärsi heti, miten asian laita oli, satuloi hevosen ja ratsasti perästä täyttä laukkaa. Ei kauan viipynytkään, kun hän oli aivan taivalvaltakuntalaisen takana, joka istua kökötti rattailla ja ajoi; mutta kun tämä huomasi sen, ajoi hän hevosen ja rattaat viidakkoon, nykäsi kourallisen jouhia hevosen hännästä ja juoksi mäelle. Täällä kiinnitti hän jouhet koivuun, ja kävi itse sen alle katsoa tuijottamaan suu auki pilvihin. "Ei, ei, ei!" sanoi hän ikäänkuin itsekseen, kun kolmas Pietari tuli ratsastaen, "ei, mitään niin kaunista en ole koskaan nähnyt! Enhän mokomaa ole milloinkaan ennen nähnyt!" Pietari seisoi ja katsoi häneen hetkisen aikaa kummastellen, oliko hän oikein täysijärkinen tai mitä tämä merkitsi; vihdoin kysyi hän: "Mitä siellä makaat ja töllötät?"— "Enhän mokomaa ole koskaan ennen nähnyt!" sanoi toinen; "siinä meni mies suoraan ylös taivaasen harmaalla hevosella; tässä koivussa näet jouhia jäljellä ja tuolla ylhäällä pilvissä näet hänen harmaan hevosensa." Pietari katsoi pilviin sekä katsoi häneen ja sanoi: "Minä en näe mitään muuta kuin jouhet koivussa."— "Ei, sinä et voi nähdä sieltä, jossa seisot", sanoi toinen, "mutta tulepas tänne ja käy tähän selällesi ja katso ylöspäin kääntämättä silmiäsi pois pilvistä!" Kun kolmas Pietari selällään katsoa töllötti pilvihin, että silmänsä vettyivät, otti taivalvaltakuntalainen hänen hevosensa, hyppäsi rattailleen ja meni matkaansa sekä sen että kärrinkuorman kanssa. Kun tiellä rupesi ratisemaan, karkasi kolmas Pietari ylös, mutta hämmästyi niin, kun toinen kulki matkaansa hänen molempain hevostensa kanssa, ett'ei kyennyt juoksemaan perästäkään, ennenkuin oli myöhäistä.
Niinkuin helposti voi ymmärtää, ei hän nyt ollut kovin iloinen, mutta kun hän tuli kotia ja hänen vaimonsa kysyi, mihin hän oli hevosen pannut, vastasi hän: "Minä lähetin senkin toiselle Pietarille sillä minusta ei ollut sopivaa, että hän istuisi rattailla ja raihnastelisi talojen välillä Taivaanvaltakunnassa; nyt voi hän myödä rattaat ja ostaa itsellensä vaunut, joissa ajaa parilla hevosella." — "Siitä saat kiitokset! En olisi koskaan luullut sinua niin hyvänluontoiseksi mieheksi", sanoi vaimo.
Kun se mies sitten tuli kotia, joka oli kerännyt kokoon kuusisataa taaleria, kärrinkuormallisen vaatteita sekä arkullisen hopearahaa, näki hän heti, että koko aituus oli kynnetty ja kylvetty. Kaikkein ensisti kysyi hän vaimoltaan, mistä tämä oli saanut siementä. "Oh", sanoi akka, "minä olen aina kuullut sanottavan että, mitä kylvetään sitä niitetään; sentähden kylvin minä ne suolat, jotka Taalan mies jätti tänne, ja jos nyt vaan kohta tulee sade, niin luulen niiden hyvin nousevan ylös."
— "No, hullu olet ja hulluna pysyt, niin kauan kuin elät", sanoi mies; "mutta se on nyt yhden tekevä, sillä eivät nuo näytä muutkaan olla sinua viisaampia."
Jokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat.
Eräs metsästäjä meni kerran metsään ja kohtasi mäkikurpan. "Ystäväiseni, älä ammu minun lapsiani!" sanoi mäkikurppa. "Mitä ne ovat, jotka ovat sinun lapsiasi sitten?" kysyi metsästäjä. "Kauneimmat lapset, mitä metsässä on, ovat minun", vastasi mäkikurppa. "Minun pitänee olla niitä ampumatta sitten", sanoi metsästäjä. Mutta metsästä palatessaan oli hänellä kädessään kokonainen kimppu mäkikurpan poikia, jotka hän oli ampunut. "Aijai? Minkätähden ammuit kuitenkin minun lapsiani?" sanoi mäkikurppa. "Olivatko nämät sinun?" kysyi metsästäjä; "minä ammuin rumimpia mitä näin." -"Niin", vastasi mäkikurppa, "etkö tiedä, että jokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat?"
Tuvan isä.
Oli kerran mies, joka asui kaukana metsässä. Hänellä oli monta, monta lammasta ja vuohta, mutta koskaan ei hän saanut niitä pitää rauhassa sudelta. "Tahdonpa pettää harmaasäärisen", sanoi hän viimein ja rupesi kaivamaan sudenhautaa. Kaivettuaan sen tarpeellisen syväksi, pystytti hän siihen pylvään; löi pylvään nenään laudan ja pani laudalle pienen koiran. Haudan päälle laitteli hän oksia, havuja ja muuta semmoista ja hajoitteli niiden päälle lunta, jott'ei susi huomaisi, että niiden alla oli kuoppa. Yön tullessa rupesi pikku koiraa väsyttämään siinä seisominen. "Vau, vau, vau", sanoi hän ja haukkui kuuta. Jo tuli siihen kettu hiipien ja aikoi tehdä oikein markkinat sekä hyppäsi koiraa ottamaan, vaan — putosikin suoraa päätä sudenhautaan. Yön pitemmälle kuluttua ikävystyi ja nälistyi pikku koira niin, että rupesi haukkumaan ja vinkumaan; "vau, vau, vau!" sanoi hän. Ei aikaakaan, niin jo tuli sinne susikin jolkutellen; hän luuli saavansa oikein herkkupaistin ja hyppäsi, vaan — putosi suorastansa hautaan. Kun päivä alkoi ruveta koittamaan tuli pohjanlumi, ja ilma kävi niin kylmäksi, että pikku koiraa alkoi seisoessaan värisyttää ja sitä paitsi oli hän kovin väsyksissä ja nälissään; "vau, vau, vau!" sanoi hän ja haukkui vaan yhtä mittaa.
Nyt tuli sinne karhukin juosten luntuten, ravisti itseänsä ja ajatteli saavansa pikkusen murkinan aamupuhteella; hän luhjusti oksien päälle, vaan -putosi myös suorastaan hautaan.