"No mikä kumma sinne tuli?" sanoi hänen vaimonsa. "Täällä minä olen istunut vuottamassa tunnin toisensa perästä, ja tuskin on päreen puikkoa padan alle panna." — "Oh, enpä päässyt ennen tulemaan, oli tärkeätä toimitusta ja pitkä matkakin. Vaan saatpa nyt nähdä", sanoi mies, laskien myllynsä pöydälle; ensin käski hän sen jauhamaan kyntteliä, sitten leipää, muuta ruokaa, olutta ja kaikkea mitä suinkin joulupöytään tarvitaan, ja kaikki mitä hän käski, jauhoi mylly. Eukko kummasteli kummastelemastakin päästyä ja tahtoi tietää, mistä hän oli myllyn saanut, mutta sitäpä ei mies tahtonut ilmoittaa; "samahan se, mistä se on saatu, näethän, että mylly on hyvä eikä käyttövedestä puutetta tule", sanoi vaan mies. Niin jauhatettiin ruoat, juomat ja kaikki joulutarpeet; kolmantena päivänä pyysi hän kaikki ystävänsä ja naapurinsa joulupitoihin. Kun rikas veli kaiken tuon näki, mitä pitopaikassa nyt oli, suuttui ja vihastui hän, sillä ei hän olisi suonut mitään noista veljellensä. "Joulun-aattona oli hän niin puutteessa, että hän tuli luokseni pyytämään jotain vähäistä Jumalan nimeen, ja nyt tällaiset pidot laittaa, ikäänkuin hän olisi mikä kreivi tai kuningas", sanoi hän toiselle. — "Mutta mistä sinä hiiden hornasta kaiken tuon rikkauden sait, sanopas?" tiedusti hän veljeltänsä. "Oven takaa", sanoi myllyn omistaja, eikä huolinut sen pitempiä ruveta selittelemään; vaan myöhään iltasilla, kun hänelle oli vähän päähän kihahtanut, ei hän voinut pidättää itseänsä, vaan alkoi kertoa myllystänsä. "Siinähän se minun rikkauteni hankkija on", sanoi hän, ja antoi sen näytteeksi jauhaa sitä ja tätä. Kun veljensä sen näki, tahtoi hän viimein myllyä omakseen; vihdoin viimein suostuikin toinen sen antamaan, mutta ei vähemmästä kuin kolmesta sadasta taalerista, ja sitä paitse piti hänen saada pitää sitä heinä-aikaan asti; "sillä siinä ajassa", arveli hän, "ennätän sillä jauhattaa monen vuoden tarpeet." Eikäpä mylly heinä-aikaan mennessä joutilaana ollutkaan, sen arvaa, ja sitte sai veli sen itselleen, mutta toinenpa ei neuvonutkaan hänelle myllyn seisatusta. Iltasilla sai rikasmies myllyn kotiinsa, aamusilla käski hän vaimonsa luo’olle, sanoen itse laittavansa aamiaisen. Kun aika alkoi tulla, asetti hän myllyn keittohuoneen pöydälle. "Jauha silakkaa ja velliä ja sukkelaan!" sanoi mies, ja mylly jauhoi silakkaa ja velliä, ensin kaikki vadit ja purtilot täyteen ja sitten pitkin keittohuoneen lattiaa. Mies haparoi ja kopeloi saadaksensa myllyä seisattumaan, mutta vaikka mitenkä olisi sitä kosketellut ja käännellyt, kävi se lakkaamatta, ja tuossa tuokiossa oli velli jo niin korkealla, että mies oli hukkumaisillaan. Silloin sysäsi hän tupaan menevän oven auki, vaan eipä kauan viipynyt, ennen kuin se oli jauhanut tuvankin täyteen ja hädin tuskin sai mies oven säppiä vellin alta käsiinsä. Kun hän sitte sai oven auki, syöksi hän tuvasta pellolle; mutta velli ja silakat tulivat perästä niin että kohisi koko kartano.
Nyt alkoi eukosta, joka oli niityllä luokoja levittelemässä, tuntua kovin pitkältä aika aamuisiin mennessä. "Jos ei mies huuda meitä kotiin, täytyy meidän mennä kuitenkin; hänen vellinkeitostansa ei kaiketi tule mitään, ellen mene häntä auttamaan", sanoi emäntä heinäväelle. Silloin lähdettiin kulkemaan kotiin, mutta kun oltiin jonkun matkaa käyty, tuli vastaan silakkaa, velliä ja leipää yhtenä sotkuna, ja itse isäntä etunenässä. "Ollapa teillä kaikilla nyt sata vatsaa kullakin, pois edestä, ett'ette huku aamuis-velliin", huusi mies kiiruhtaen aika kyytiä sivutse, vellisotku aivan kantapäillä hänen perässänsä, ja niin riensi hänen veljensä kotia kohti. Hän pyysi Jumalan tähden ottamaan myllyn takaisin ja heti paikalla: "jos se vielä tunninkaan saa jauhaa on koko seutu hukassa vellistä ja silakasta." Mutta eipä veli huolinut sitä takaisin vähemmällä kuin että veljen piti maksaa kolme sataa taaleria lisää, ja siihen kauppaan täytyi hänen suostua. Nyt oli köyhällä sekä rahaa että mylly, eikä kauan kestänyt, ennenkuin hän sai hankituksi talon, joka oli toista mointa komeampi ja pulskempi kuin veljen asunto; myllyllä jauhatti hän niin paljon kultaa, että hän päällysti talonsa paljailla kultalevyillä, ja kun talo oli liki meren rantaa, loisti ja välkkyi se kauas ulapalle. Kaikki sivutsepurjehtijat poikkesivat tuon rikkaan miehen kultaiseen kartanoon ja kaikki tahtoivat nähdä sitä eriskummallista myllyä, sillä sanoma levisi siitä laajalle, eikä ollut ketään, joka ei siitä olisi kuullut puhuttavan.
Tulipa muutaman kerrankin sinne laivuri, joka tahtoi myllyä nähdä; hän kysyi, osaisiko se suoloja jauhaa. "Mitäs, kyllähän se suolojakin jauhaa", sanoi myllyn omistaja, ja kun laivuri sen kuuli, tahtoi hän kaikin mokomin ostaa myllyn, maksoi mitä maksoi; sillä jos se olisi hänen hallussaan, arveli hän, ei hänen tarvitsisi purjehtia yli myrskyisien merien suolalastia saamaan. Ensi alussa ei mies tahtonut suostua tuumaan, vaan laivuri pyysi ja rukoili niin, että hän viimein möi myllyn ja sai siitä monta monituista tuhatta taaleria. Kun laivuri oli saanut myllyn selkäänsä, ei hän enempää viivytellyt, sillä hän pelkäsi, että mies katuisi kauppojaan; ei hänellä ensinkään ollut aikaa kuulustella, kuinka mylly seisatetaan, vaan riensi laivalleen minkä kerkesi ja päästyään vähän matkaa selälle, sai hän myllyn käyntiin. "Jauha suoloja ja sukkelaan!" sanoi laivuri. Mylly alkoikin jauhaa, että hurisi; kun laivuri oli saanut laivansa täyteen, tahtoi hän seisattaa myllyn, vaan kuinka hän koettelikin, ei mylly herennyt jauhamasta; suolakasat kasvoivat korkeammiksi ja korkeammiksi, ja viimein laiva upposi. Siellä meren pohjalla jauhaa mylly vielä tänäkin päivänä, ja sentähden merivesi niin suolaista on.