Hyvän matkaa kuljettuansa tulivat he erääsen paikkaan, jossa oli iso lauma kauniita lampaita; niissä oli niin pitkä villa, että se melkein tapasi maahan. "Jos tahdot sanoa, että tämä lammaslauma on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin saat tämän hopealusikan", sanoi kissa paimenelle; hopealusikan oli kissa ottanut kuninkaankartanosta. Paimen lupasi kernaasti tehdä niin. Kun kuningas tuli, sanoi hän paimenpojalle: "En koskaan ole nähnyt näin suurta ja kaunista lammaslaumaa! Kenen se on, poikaseni?"— "Se on Herra-Pietarin", sanoi poika.
Hetkisen kuluttua tulivat he paikkaan, jossa oli suuri karja kauniita, piirtopäisiä lehmiä; ne olivat niin lihavia, että oikein kiilsivät. "Jos tahdot sanoa, että tämä karja on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin saat tämän hopealeivin", sanoi kissa paimen tytölle. Hopealeivin oli kissa myöskin ottanut kuninkaankartanosta. "Aivan kernaasti", sanoi paimentyttö. Kun nyt kuningas tuli, kummastutti häntä oikein tämä suuri, kaunis karja, niin kaunista karjaa ei hän luullut koskaan ennen nähneensä, ja hän kysyi tytöltä, joka paimensi sitä, kenenkä tämä piirtopäinen karja oli. "Se on Herra-Pietarin", sanoi tyttö.
Sitten kulkivat he vähän matkaa taaskin ja tulivat paikkaan, jossa oli suuri, suuri joukko hevoisia; ne olivat kauneimpia hevosia, mitä saattoi nähdä, suuria ja lihavia, karvaltaan punaisia, voilakkoja ja harmaita, kuusi kutakin lajia. "Jos tahdot sanoa, että tämä hevoisjoukko on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin saat tämän hopeatuopin", sanoi kissa paimenelle. Tuopin oli kissa myöskin ottanut kuninkaankartanosta. Sen lupasi paimen kyllä tehdä. Kun nyt kuningas tuli, kummastutti häntä oikein tämä suuri ja kaunis hevoisjoukko; mokomia hevosia ei hän koskaan sanonut nähneensä. Hän tiedusti paimenpojalta, kenen nämät punaiset, voilakat ja harmaat hevoset olivat. "Ne ovat Herra-Pietarin", sanoi poika.
Kuljettuaan sitten vielä hyvän matkaa, tulivat he eräälle linnalle; ensisti oli sinne messinkinen portti, sitten hopeainen ja sitten kultainen; itse linna oli hopeasta ja niin kiiltävä, että silmiä vihloi, sillä aurinko juuri paistoi siihen, kun he tulivat. He menivät sinne sisälle, ja kissa käski Pietarin sanoa asuvansa siellä. Sisältä oli linna vielä komeampi kuin ulkoapäin; kaikki oli siellä puhtaasta kullasta, sekä tuolit että pöydät ja penkit. Kun kuningas nyt oli käynyt ympäri ja katsellut kaikki ylhäältä sekä alhaalta, hävetti häntä kovin. "Jaa, Herra-Pietarilla on hienommin kuin minulla, sitä ei voi kieltää, sanoi hän ja tahtoi lähteä takaisin matkustamaan. Mutta Pietari pyysi häntä viipymään ja syömään illallisen hänen kanssansa. Kuningas suostui siihen, mutta muikeaa ja nurjaa oli hän koko ajan. Heidän istuessansa pöydässä tuli hiisi, jonka linna oli, ja alkoi kolkuttaa porttia.
"Kuka se on, joka siellä sisällä syö minun ruokaani ja juo minun simaani kuin sika", huusi hiisi. Niin, kohta kuin kissa oli kuullut sen, juoksi hän ulos portille. "Odota vähän, niin kerron sinulle, miten talonpoika hankkii itsellensä talvirukiita", sanoi kissa. "Ensisti kyntää talonpoika peltonsa", sanoi kissa, "sitten lannoittaa hän sen ja sitten kyntää hän sen uudestaan." Kissan näin puhuessa nousi aurinko. "Katso taaksesi, niin saat nähdä kauniin, korean neitsyen takanasi!" sanoi kissa hiidelle.
Käännyttyään katsomaan taaksensa ja saatuaan nähdä auringon halkesi hiisi.
"Nyt on kaikki tämä sinun", sanoi kissa Herra-Pietarille, "nyt pitää sinun lyömän minulta pää poikki; se on ainoa, jota pyydän sinulta kaikesta, mitä olen sinulle tehnyt." — "Ei", sanoi Herra-Pietari, "sitä en vaan tahdo tehdä." — "Mutta", sanoi kissa, "jollet sitä tee, niin kynsin silmät päästäsi." No nyt täytyi Herra-Pietarin tehdä se, niin vastenmielistä kuin se hänestä olikin; hän löi kissalta pään poikki. Mutta samassa muuttui kissa kauneimmaksi prinsessaksi, mitä saattaa ajatella, jotta Herra-Pietari vallan rakastui häneen. "Näin ihana olin ennenkin", sanoi prinsessa, "mutta hiisi tuo noitui minut olemaan kissana vanhempiesi tykönä. Nyt saat sinä tehdä, miten tahdot, joko ottaa minut kuningattareksi tahi ei, sillä nyt olet koko valtakunnan kuningas", sanoi "prinsessa. Vaan Herra-Pietariko olisi evännyt ottaa häntä kuningattareksi. Sitten tulivat kahdeksanpäiväiset häät ja pidot, ja sitten en minä enää ollut kauempaa Herra-Pietarin ja hänen kuningattarensa luona."
Mylly, joka meren pohjassa jauhaa.
Oli ennen vanhaan kaksi veljestä, toinen rikas toinen köyhä. Kun joulun-aatto tuli, ei köyhällä ollut muruakaan kotona, ei kalaa ei leipää, ja silloin läksi hän veljensä luokse ja pyysi häneltä vähän elon apua jouluksi Jumalan nimeen. Ei tämä ollut ensi kerta, jolloin veljen täytyi hänelle antaa, eikä veli ollut kovin iloissaan siitä nytkään. "Jos teet, mitä pyydän, niin saat koko tuon siankinkun", sanoi hän. Sen köyhä lupasi heti, ja kiitti samalla. "Tuoss’ on, mutta juokse nyt paikalla hornaan!" sanoi rikas ja heitti kinkun hänelle. "No, mitä lupasin, sen pidän", sanoi toinen, ottaen kinkun, ja meni pois; hän astui koko päivän, ja noin hämärissä saapui hän muutamaan paikkaan, josta näkyi kirkas tuli. Tässä se kaiketi lienee, arveli kinkku-mies. Ulkona halkovajassa oli vanha mies, jolla oli pitkä, valkoinen parta, ja pilkkoi jouluhalkoja. "Hyvää iltaa!" sanoi kinkku-mies. "Hyvää iltaa vaan itsellesi! Minne sinä näin myöhään olet matkalla", sanoi mies. "Olen matkalla hornaan, onkohan tämä oikea tie?" kysyi köyhä. "Kyllä tämä oikea on, tässä se horna onkin", sanoi vanhus. "Kun nyt sisään tulet, tahtovat kaikki ostaa sinulta kinkun, sillä se on harvinaista ruokaa hornassa; vaan älä myö sitä muuhun hintaan, kuin siihen käsimyllyyn, joka on oven takana. Kun tulet ulos sieltä, niin neuvon, kuinka seisatetaan tuo mylly, joka on hyödyllinen vaikka mihin asiaan." Mitäs, kinkkumies kiitti hyvästä ilmoituksesta ja kolkutti paholaisen ovelle.
Sisään tultua kävi niinkuin vanhus oli puhunut, kaikki pahathenget, niin pienet kuin suuretkin, kihisivät hänen ympärillään juurikuin muurahaiset käärmeen kimpussa, ja toinen tarjosi toistansa enemmän siankinkusta. "Kyllähän tämä oikeastaan olisi eukolleni ja minulle jouluruoaksi, vaan koska olette tuohon niin halukkaat, niin täytyneehän minun se heittää", sanoi mies. "Mutta en sitä muuhun myö, kuin tuohon myllyyn, joka tuolla oven takana on." Ei olisi paholainen tahtonut siitä luopua, vaan koki tinkiä kaikella tavalla, mutta mies pysyi sanassaan ja viimein täytyi paholaisen antaa myllynsä. Kun mies tuli taas ulos pihalle, kysyi hän halonhakkaajalta, kuinka mylly seisatetaan, ja kun hän oli sen oppinut, kiitti hän ja kiiruhti kotiin minkä ennätti; mutta eipä ennättänyt sittenkään ennenkuin kello löi kaksitoista jjoulu-yönä.