Elli (putoo alas). Taivaan vallat!
Leena. Herra hyvästi siunaa!
Roinila. On murhannut poikani — Eeron —
Anna. Maunoko murhannut —? Ei! Sinä valehtelet, katala, ilkeä ihminen, sinä valehtelet — minä sanon sen — sinä valehtelet… Elkää häntä uskoko, — isä, elä toki ota korviisikaan mitään tuommoista.
Olli (ottaa lakin povestaan). Tunnettekos tätä lakkia?
Roinila. Se on Eeron.
Leena (lähestyen). Ja aivan märkä.
Roinila. Puhu!
Olli. Tuoltapa se Sannakin viimmein tulee. Puhukoon hän nyt vuorostaan.
Sanna (elävä liikunnoiltaan, liukaskielinen. Hänen tuuhea, pörröinen tukkansa valuu tuon tuostakin alas otsalle ja molemmin käsin työntää hän sitä takaisin huivin alle ja korjailee huivin solmua). Niin, hyvää iltaa taloon ensin, hyv'iltaa teille kaikille! En muista aikaakaan, koska olen teitä viimmeksi nähnyt, Roinila, enemmän kuin Annaakaan. Herran terttu, kuinka kauniiksi ja soreaksi hän onkin tullut. Niin, mitä olen aina sanonut, minä! Roinilan Annan vertaista ei vaan ole koko kylässä, ja onneaan kiittää, ken hänen saa.