Roinila. Jättäkää jo tuo, eihän se tähän kuulu.
Sanna. Antakaa ma puhun, koska kerran suun vuoro on annettu. Olli vakuuttikin kaiken aikaa tiellä tullessamme: muista nyt, että kerrot kaikki tyyni, ett'et unohda etkä jätä mitään pois. Niin, eikö ole totta? Elä yhtään irvistele, sen sinä sanoit, ja lupasit vielä —
Olli. Perhana olkoon, ell'et tuki suutasi nyt, tai puhu mitä tiedät sunnuntai-illan tapauksista, niin minä sun —
Sanna. Sunnuntai-illan? Sano yön, sillä sen mukaan kuin otava näytti, oli puoliyö jo mennyt. Ja kuu paistoi niin heleästi, ja vesi välkkyi kuin hopea ikään. Mutta koski se kohisi, se kohisi niin, että oli kamala olla, ja minä sanoin Antille, ja koko edellisen päivän olin jo samaa hokenut: pane mieleesi, minä sanoin, tuo kohina ei ikipäivinä hyvää tiedä, minä sanoin; ja sano minua valehtelijaksi, ell'ei koski kohta veroa vie, minä sanoin. Mutta Antti — hän on nyt aina tuommoinen mörökölli, niinkuin tiedätte, — hän vaan sanoi: ole rupattamatta, hän sanoi. Niin, vaan nytpä nähdään, olenko minä suotta tähän elettyyn ikääni Sillankorvassa asunut, etten minä kosken tapoja tietäisi. Ja entä varikset sitten! Kuinka ne rääkkyivät kaiken sunnuntaita, — voi sun pahanen päivä! En ikinä vielä ole mokomata kuullut. Ja minä sanoin: outoja kuuluu, jos eletään, minä sanoin, ja eikös pitänyt tuon noin toteen käymän.
Leena. Niin, olen minäkin sen monesti pannut merkille, ett'ei variksen rääkkyminen hyvää tiedä.
Roinila. Asiaan, herran nimessä, asiaan! Elkää kiusatko minua enää.
Sanna (jamaten). Asiaan, asiaan! Missä nyt luulette oltavan sitten, ell'ei asiassa? Kaikkihan ne asiaan kuuluvat, niin variksen rääkkyminen kuin koskenkin kohina. Ilman kosken kohinaa en varmaan olisi herännytkään, enkä tietäisi tällä hetkellä koko tapauksesta mitään. Kauan aikaa makasin ensin hiljaa ja kuuntelin. Sitten nykäisin Anttia kylkeen ja sanoin: kuules, minä sanoin, kuules tuota koskea! Mutta hän, — kuin viimmeinkin sain häneen vähän henkeä — örisi vaan: mene hiiteen ja anna minun maata. Niin totta tosiaankin tuo pakana sanoi ja kääntyi sitten toiselle kyljelleen ja kuorsasi niin, että seinät tärisivät, enkä voinut siltä enää kosken kohinaakaan kuulla. No, ei muuta, minä kapuan ylös vuoteelta ja menen akkunaan, ja silloin näen samassa jotakin liikettä sillalla. Minä sieppaan hameen korviini, ryntään ulos ovesta ja alas rantaan ja mitä luulettekaan minun näkeväni. Kaksi miestä seisoo nojautuneena sillan aitaan ja katselevat alas koskeen, ja uskotteko sen, heti paikalla minä osasin päättää, ett'ei ne oikeita ihmisiä olleet.
Roinila. Entäs sitten?
Sanna. Niin sittenkö? Niin no, sitten sanoo heistä toinen: "sinne se meni, eikä takaisin tule", johon toinen vastaa: "kyllä siitä pahasta nyt pääsit", ja sen jälkeen he hyppäävät rattaille ja ajavat täyttä laukkaa pois. Niin tekivät, ja asia pitää oleman tosi, vaikka tuossa paikassa minun valalle veisitte.
Leena. Ohhoo sentään tätä maailmaa!