Roinila. Jatka, jatka.
Sanna. Toisen miehen heti tunsin, se oli Matti, tuo vanha roisto, mutta toista en voinut keneksikään päättää, ennenkuin Ollilta kuulin Maunon äkäpäissään lähteneen talostaan; silloin minulle kohta valkeni, että Mauno se juuri olikin toinen heistä eikä kukaan muu.
Anna. Mutta ehkä se olikin joku toinen.
Olli. Kylläpä kuulet. On niitä tässä kylässä miehiä, jotka tietävät kertoa, minkälaisessa raivossa Mauno oli ollut sinä yönä.
Roinila. Entä lakki?
Leena. Niin, lakki? Mistä sen löysit?
Sanna. No noh, malttakaahan nyt, kyllä siihen vielä tullaan. Joku toinen, sanoi Anna? Ei maar minua niin petetä. Näinhän miehet omilla silmilläni, ja Maunon olen tuntenut aina siitä, kun hän Pohjanmaalta näille tienoille tuli.
Roinila. Asiaan!
Sanna. No niin! Kun nuo konnat olivat ajaneet pois, nousin minä pensaan takaa, johon olin kyyristynyt, ja juoksin kosken rantaa alas, ja vaikka kuu samassa meni pilven taa, näin kuitenkin niin selvään kuin teidät tässä nyt ihmisen ruumiin nousevan veden pinnalle, mutta virta vei sitä mukanaan kauemmaksi, ja sitten se taas näytti vajoavan alas.
Elli. Taivahan vallat!