Sanna. Minä oikein värisin pelosta ja vihasta, ja kun ulkonakaan ei enää ollut mitään nähtävää, riensin aika hamppua takaisin tupaan. Mutta sielläkös vasta sain repiä Anttia, ennenkuin sain häntä sikeästä unestaan toipumaan, voi sun Taavetti kuitenkin! Hän kun kuuli asian, ymmärsi kohta hirmuisen rikoksen tapahtuneen, ja kielsi minua kiven kovaan kenellekkään mitään puhumasta, uhkasipa, ruoja, antaa vielä aika selkäsaunan, jos vaan sanaakaan hiiskuisin koko jutusta. Hän, näette, pelkäsi vietävän meitä vieraiksi miehiksi ja sen semmoista. Ja ell'ei vaan Olli olisi antanut hänelle vähän juomarahaa, niin totta vie, en minä olisi tohtinut suutani avata, vaan huomenna tänäpänä olisi asia salassa pysynyt.
Olli. Niin, minä kun Sannan puheista ymmärsin, että he jotakin tiesivät, niin päätin ottaa siitä selvää, lailla millä hyvänsä.
Roinila. Mutta lakki, lakki?
Sanna. Niin, lakki! Sen löysin seuraavana aamuna kahden kiven välistä kosken rannalta. Onhan se Eeron? Niin, siinä näette nyt, olenko oikeassa vai en. Kyllä ne minua aina juoruttelijaksi haukkuvat — ja sanovat minun kaikkia urkkivan ja tietävän enemmän kuin kukaan muu. Mutta olisikohan vaan joku unikeko ollut niin kepperä nousemaan lämpöiseltä vuoteeltaan ja alasti juoksemaan yökylmään. Eikä ilman minutta olisi ikipäivinä asiasta selvää saatu, vaan se olisi painunut ihan kuin kaivoon, uskokaa, jos tahdotte.
Leena. Hoh, hoi! Sen verran ihminen tietää. Ja niinkuin sitä Maunoa pidettiin hyvänä tässä talossa. Siinä nyt maksoi palkan.
Olli. Kyllä minä tiesin, että hän oli suuri koira, vaikka hän taisi sen niin hyvin peittää.
Anna. Itse voit olla koira.
Olli. Suuri lurjus, hunsvotti —
Sanna. Tuopa oli juuri kuin minun suustani.
Roinila (nousee) En ymmärrä, mitä tästä pitää ajatella.