Sanna. Minä jo sanoin silloin, kuin Mauno tähän taloon tuli: no kaikkia hulttioita ja maan kulkijoita se Roinilakin taloonsa vetää. Niin, kyllä sen Anttikin muistaa, että minä niin sanoin. Ja niin ylpeäksi oli se mies paisunut, ett'ei hän hyvää päivää minulle tehnyt, kun tiellä vastaan tuli.
Anna. Voi, älkää, älkää puhuko enää. Otetaan asiasta edes selvä ensin, ja tuomitaan sitten vasta.
Roinila. Niin, eihän se puhumisesta parane.
Leena. Hyvät ihmiset, kuka olisi voinut tätä tämmöistä ajatellakkaan. Mutta semmoista se viina tekee.
Sanna. Niin, sanos muuta, semmoista se viina tekee. Ja pohjolaiset kun ovat päissään, niin ne ne vasta kamalia ovat. Ei muut mitään niihin verraten. Ilman minutta —
Roinila. Elli, tuo pyhänuttuni aitasta.
Sanna. Menette kai pappilaan ilmottamaan poikanne kuolemaa?
Roinila. Vallesmanniin menen, ja sinä saat tulla sinne myöskin.
Sanna. Vallesmanniinko? Vai niin, vai vallesmanniin, (istuu). Ohho, täytyy sitä vähän huoatakin. (Erikseen). Eivätköhän nuo aio edes kahvikuppia tarjota minulle kaikista vaivoistani, (rykii; ääneen). Kylläpä nyt olenkin väsyksissä. Arvaa sen, tämmöisen matkan kuin saa kävellä. Ja Ollilla semmoinen kiire, ett'ei malttanut antaa minun kahviakaan keittää, vaikka juuri olin pannua tulelle panemassa, kun hän sisään astui, (kädet ristissä sylissä, hetkuttelee ruumistaan eteen ja taakse).
Roinila. Etkö sinä kuullut, Elli? Nuttuani minä pyysin.