Suomenkielisten kirjain toimittaminen oli Agrikolan pääharrastuksena. Niiden kautta tahtoi hän saada Lutherin opin maassamme vakaantumaan. Tämä Agrikolan kirjallinen toiminta oli sangen vaikea. Ei näet ole mikään helppo asia kirjoittaa kielellä, jota ei vielä koskaan ole kirjallisuudessa käytetty ja jonka sääntöjä ei ole selvitetty. Mutta Agrikolalla oli väsymätön työvoima ja suuri rakkaus asiaan. Täytyipä hänen tässä työssään taistella harhaluulojakin vastaan. Hänen aikalaisensa, jotka olivat tottuneet pitämään latinankieltä kirkon ja hengellisen kirjallisuuden kielenä, eivät vielä pystyneet käsittämään, että suomenkielikin voisi tähän tarkoitukseen soveltua. "Kylle se cuule Somen kielen Ioca ymmerdhe caickein mielen", sanoi Agrikola näille rukouskirjansa esipuheessa. — Suuren joukon teoksia ennätti Agrikola suomeksi valmistaa. Kaikkein ensimmäiseksi kirjoitti hän Aapiskirjan (Abc-kirjan), joka ilmaantui luultavasti v. 1542. Toinen kirja oli "Alcuoppi uscohon", luultavasti Luther'in vähän katekismuksen suomennos, v:lta 1543. V. 1544 ilmaantui laaja "Rucouskirja Bibliasta", jossa rukouksien ohessa löytyi muutakin, esim. kalenteri, muutamia lukuja evankeliumeista y.m. Tärkein kaikista Agrikolan teoksista oli Uuden Testamentin suomennos (Se wsi testamenti), joka valmistui painosta v. 1548. Seuraavana vuonna ilmaantuivat "Käsikirja castesta ia muista christikunnan menoista", "Messu eli Herran echtolinen" ja "Se meiden Herran lesuxen Chrisiuxen pina, ylesnousemus ja taivaisen astumus". Seuraavat teokset olivat Psaltari (v. 1551), "Weisut ja ennustoxet Mosesen laista ja Prophetista uloshaetut" (v. 1551), sekä "Ne Prophetat Haggai, Sacharia ja Maleachi" (v. 1552).
Kaikki nämä kirjat painettiin Tukholmassa, koska Suomessa ei silloin vielä löytynyt kirjapainoa. — Kieli niissä on pääasiallisesti Länsi-Suomen murretta, joka sitten tulikin yhä edelleen kirjakielessämme vallitsemaan. —
Agrikolan työtä kirjallisuutemme alalla jatkoi sitten ensinnäkin Turun ansiokas piispa Paavali Juusten (kuollut 1576). Hän toimitti suomeksi Katekismuksen (1574) sekä Pyhän messun (1575). Latinaksi on sama mies kirjoittanut muutamia teoksia, joista tärkein oli Ajantieto Suomen piispoista (Chronicon episcoporun Finlandensium).
Muistettavan sijan kirjallisuutemme ensimmäisten viljelijäin joukossa saa oppinut ja lempeämielinen piispa Eerikki Sorolainen (Ericus Erici), kuollut Turun piispana v. 1625. Saatuaan sen ajan sotaisten ja levottomien tapausten aikana Suomen kirkon ylipaimenena kokea monta vaihetta ja mielenmurhetta, pääsi hän viimein elämänsä loppupuolella nauttimaan rauhallisempia päiviä ja ryhtyi silloin toimittamaan suomenkielisiä kirjoja. Ensinnäkin painatti hän v. 1614 opettajain ohjeeksi lavean ja ansiokkaan uskonopin nimellä Katekismus. Siitä tuli myöhemmin lyhyempi laitos kansaa varten. Sen jälkeen kirjoitti hän ensimmäisen suomenkielisen Postillan, joka ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1621 ja 1625. Tämä teos oli erinomaisella taidolla kirjoitettu. Se oli kansallemme erittäin mieluinen, ja sitä käytettiinkin vielä tämän vuosisadan alussa. Vielä toimitti Eerikki Sorolainen v. 1614 suomeksi samana vuonna Ruotsissa ilmestyneen käsikirjan, jossa jumalanpalvelus on säädetty melkein siihen muotoon, jommoisena se sitten kirkossamme on pysynyt.
Nämä ensimmäiset suorasanaiset kirjallisuudentuotteet olivat siis kaikki hengellistä sisällystä. Hengellisiäpä olivat ensimmäisen suomenkielisen runoudenkin tuotteet, ollen virsikirjoja. Ensimmäiset suomalaiset virsisepät olivat Jaakko Suomalainen eli Finno ja Hemminki Maskulainen. Edellinen, Turun koulun rehtori ja Rantamäen kirkkoherra, kuollut 1588, toimitti pienen virsikirjan, jonka arvellaan ilmaantuneen noin 1580-1582. Siinä oli 99 virttä. — Hemminki Maskulainen (kotoisin Maskun pitäjästä, kuollut tämän seurakunnan kirkkoherrana vuosien 1618 ja 1620 välillä) toimitti uuden lisätyn virsikirjan vv. 1610 ja 1614 välillä. Vuonna 1639 ilmaantui tästä uusi laajennettu laitos, sisältävä yhteensä 242 virttä.
Ainoastaan osa näistä virsistä oli Suomalaisen ja Hemmingin omia tekemiä; muut olivat käännöksiä latinasta, saksasta ja ruotsista. Hemminki näyttää olleen etevämpi runoilijalahjoiltaan; hänellä oli vilkas mielikuvitus, rikas ja luonteva kieli. Kumpaisenkin virsissä runomitta ja muu ulkonainen rakennus oli vaillinainen. He perehdyttivät virsiensä kautta suomalaiseen virsikieleen katkonaiset sanamuodot, jotka loukkaavat nykyistä kieliaistia, kuin myös suomalaiselle runoudelle sitä ennen vieraan kaunistuskeinon: loppusoinnun eli riimin. Aikalaistensa mielestä nämä virsikirjat olivat sekä kielen että sisällyksen puolesta verrattoman onnistuneet.
Suomalainen on toimittanut suomeksi myöskin rukouskirjan ja katkismuksen, ja Hemminki on suomentanut erään katholis-aikaisen latinankielisen laulu- ja virsikokoelman (1616).
Astuttuaan täten hengellisessä kirjallisuudessa viljelyksen alaiseksi joutui kielemme pian maallisenkin kirjallisuuden alalla käytäntöön. Jo vuonna 1548 oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Martti suomentanut n.s. Kristofer kuninkaan Maanlain. Se suomennos ei kuitenkaan tullut painetuksi. Saman lakiteoksen suomensi sitten Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika (kuollut 1611). Hoitaessaan papillisen toimensa ohessa tuomarinkin tehtäviä oli tämä kansan parasta valvova mies tullut näkemään, kuinka monenmoisia väärinkäytöksiä syntyi siitä, ett'ei silloista lakia löytynyt kansan omalla kielellä, ja suomensi sen vuoksi sekä mainitun maanlain v. 1602 että myöskin kaupunginlain v. 1609. Molemmat suomennokset kuitenkin jäivät sotaisten aikain vuoksi silloin painattamatta.
Suomen yliopiston perustamisesta Ison-vihan loppuun (1640-1721).
Heinäkuun 15 p. v. 1640 oli maassamme yleinen juhlapäivä; silloin näet avattiin Suomelle oma yliopisto Turussa. Siitä lähtien Suomen nuorukaiset saivat omassa maassaan korkeampaa oppia ja sivistystä, joten heidän ei enää tarvinnut sitä etsiä vieraiden maiden yliopistoista. Ensi alussa ei tämä yliopisto kuitenkaan voinut antaa suurtakaan herätystä suomenkielisen kirjallisuuden kasvamiseen. Sen ensimmäiset professorit näet olivat Ruotsalaisia ja samoin enimmät oppilaatkin. Ja latinankieli oli silloin yhä edelleenkin korkeamman opin ja tieteellisen kirjallisuuden kielenä. Sitä paitsi alkoi ruotsinkieli tällä aikakaudella voittaa maassamme alaa. Kolmekymmenvuotisen sodan kautta oli Ruotsi kohonnut mahtavuutensa kukkulalle. Valtiollinen loisto, jonka tuo hallitseva kansa täten oli saavuttanut, antoi meikäläisten silmissä arvoa sen kielellekin. Käytännöllinen hyöty myös vaati monen siihen tutustumaan. Vaikka suomenkieli tällä aikakaudella vielä pysyikin maassamme yleisenä puhekielenä, alkoivat kuitenkin aateliset virkamiehet, vieläpä joskus porvarit ja talonpojatkin hankkia lapsillensa ruotsinkielen taitoa. Oman kansallisuuden tunto, joka Suomalaisissakin oli herännyt sen maineen kautta, jonka he saavuttivat urotöillään 30-vuotisessa sodassa, ei voinut estää tätä ruotsinkielen enenevää valtaa. Kouluissakin ruvettiin sitä opettamaan. Näin siis alkoi sivistyneen säätymme ruotsalaistuminen, joka tietysti on vaikuttanut ehkäisevästi kirjallisuuteemmekin.