Sinä iltana me lapset pitkän aikaa valvoimme ja ajattelimme sitä uutta lamppua, mutta se vanha istukas-Pekka, se, joka kaikki päreet kiskoi, alkoi jo heti kohta kuorsata, kun päre oli sammutettu. Eikä hän edes kertaakaan kysynyt, mikä se lamppu oli, vaikka meillä siitä niin paljon puhetta piisasi.
Isä viipyi matkallaan koko päivän ja se päivä tuntui meistä kaikista hyvin pitkältä, ett'ei tahtonut syöntikään käydä, vaikka oli maitovelliä puoliseksi. Istukas-Pekka se vaan söi muittenkin edestä ja kiskoi sinä päivänä päreitä orren täyteen. Äitikään ei sinä päivänä monta levettä kehrännyt, kun aina tuli menneeksi ikkunan luokse katsomaan, eikö isää jo näkyisi jäältä tulevan. Muutaman kerran sanoi hän Pekalle, ett'ei niitä päreitä enää taideta tarvitakkaan, mutta Pekka ei sitä puhetta edes senkään vertaa mieleensä pannut, että olisi kysynyt, miksi nyt ei enää muka päreitä tarvittaisi.
Vasta iltasta syötäessä kuului ruunan kulkunen kartanolta.
Pala suussa me kaikki lapset kapistimme ulos, mutta isä ajoi meidät pirttiin ja käski istukas-Pekan tulla kirstua re'estä nostamaan. Pekka jo silloin pankon nurkalla torkkui ja oli jo siinä käynyt niin kömpelöksi, että kolahutti kirstun jalan kynnykseen, kun sitä isän kanssa pirttiin kantoi. Vaan siitä olisi hän saanut isältä korvilleen, jos olisi ollut nuorempi mies, mutta hän oli vanha ukko, eikä isä itseään vanhempaa miestä ole eläessään lyönyt.
Paha hänet ehkä sittenkin olisi perinyt, jos lamppu olisi särkynyt, mutta ei sille toki tullut mitään.
"Mene uunille, sen tollo", ärjäsi isä Pekalle, ja Pekka nousi uunille.
Vaan isä oli jo ottanut lampun kirstusta ja ripusti sitä kädessään.
"Kas, tässä tämä nyt on, tämmöinen tämä nyt on — tänne lasin sisään pannaan öljy ja tuo suikale siellä sisällä on sydän eli 'veeku' — pysykää ulompana päreinenne siinä!"
"Eikö sitä panna palamaan", kysyi äiti ja siirtyi päreineen vähän ulommaksi.
"Oletko sinä hupakko — mitenkä se palamaan pannaan, kun ei ole vielä öljyäkään."