Ah, herttainen on hetki,
Tää Herran päivä on!
Jo kirkon torni nousee
Tuolt' yli kuusikon.
Ja aamupaistehessa
Se noin kun hohtelee,
Totuuden pyhän tietä
Se meille viittailee.
Niin maamme tulevaisuus
Myös meille hohtakoon,
Kuin pyhä templi tuolla,
Ja meitä kutsukoon!
Se hohto sydämemme
Innolla täyttäköön,
Ja vauhti rientojemme
Sen ilmi näyttäköön!
Hei! Soutakaamme veikot
Ja siskot armahat!
Me kilvan soutakaamme
Ett' aallot vaahtoisat
Vierellä venehemme
Hilpeinä hyppelee
Ja kokka mahtavasti
Edessä kohisee.
Ja laulakaamme kaikki
Nyt täysin sydämmin,
Kuink' on tää maamme kallis
Ja meille rakkahin,
Mutt' Herrallemme harras
Myös kiitos kohotkoon,
Ett' armostaan loi meille
Näin armaan isänmaan!
P. Hannikainen.
5. Turun palo v. 1827.
Oli syyskuun 4:n päivän ilta v. 1827. Syksyinen kuu kumotteli taivaalla pilvenhattaroiden välistä ja vieno luodetuuli häilytteli hiljaa puiden ja pensaiden lehvistöä. Kello löi juuri yhdeksän ja yksi ja toinen vanha Turkulainen sammutti jo talikynttilänsä, laskeutuen rauhallisena levolle. Vaan nukahtamaan ei kukaan ennättänyt, ennenkuin tuomiokirkon tornista alkoi kuulua yksiäänistä läppäämistä: se oli tulipalon merkki. Säikähtyneinä tästä kolkosta soitosta kiiruhtivat ihmiset ulos kadulle tiedustelemaan, missä päin valkeanvaara oli. Monikin, kun nyt kuuli, että valkea oli valloillaan etäällä toisella puolella jokea, Suuren Aningaisten kadun varrella, huokasi itsekseen: "Jumalan kiitos!" ja kääntyi taas rauhallisesti kotiinsa, siinä luulossa, ett'ei mitään vaaraa olekkaan.
Valkea oli päässyt irti teurastaja Hellmanin talossa Suuren Aningaisten kadun varrella. Täällä oli nimittäin teurastuksen jälkeen sulatettu talia, ja piika jätetty vartioimaan talipataa. Vaan piian huolimattomuudesta pääsi valkea talipataan, ja silmänräpäyksessä oli koko rakennus ilmitulessa. Valkea oli jo alusta alkaen erittäin raivokas, niin että tunnin kuluessa koko Aningaisten puoli oli tulen omana. Aljettiinpa jo peljätä, että valkea mahdollisesti voisi levitä yli koko luoteisen osan kaupunkia, joka on joen oikealla puolella, ja ruvettiin sen vuoksi kiireesti muuttamaan tavaroita joen vasemmalle puolelle, tuttujen luokse turvaan. Eikä tämä varovaisuus näyttänytkään olevan liioteltua, sillä noin kello kymmenen aikana muuttui hiljainen tuuli riehuvaksi myrskyksi ja levitti valkeata hirveällä tavalla. Kuitenkin luultiin joen panevan rajan sen tuholle ja estävän kiukkuista luonnonvoimaa edemmäksi pääsemästä.
Vaan kas! vähäinen savupatsas nousee tuon kaksikerroksisen, joen vasemmalla puolella olevan rakennuksen katolta. Se suurenee äkisti, ja silmänräpäyksessä leiskahtavat siitä esiin punaiset liekit. Kauhistuksella huomasivat nyt Turkulaiset, että valkea jo oli tunkeunut suojelevan rajan ylitse ja nuolen nopeudella levisi joka haaralle. Myrskyn riehuessa ja liekkien räiskyessä kaikui läppäys kolkosti vanhan tuomiokirkon tornista, ikäänkuin kamalana hautaussoittona Auran kaupungille. Vaan yht'äkkiä vaikenivat kellot: hehkuvat kipinät olivat pian tarttuneet tuomiokirkon tervattuun paanukattoon, joka kohta niinkuin taula syttyi tuleen; silmänräpäyksessä nousi siitä hurjat liekit ja ahneesti tavottelivat niiden haarapäiset kielet kaikkialle. Kello oli neljänneksen yli kymmenen.
Tuomiokirkon palo ja säkene- ja savupilvet, joita myrsky ajoi siitä yli muun kaupungin, tekivät kaiken pelastuksen mahdottomaksi. Mätäjärven kaupungin-osa ja Uudenmaankadun vieret paloivat nyt kokonaan, samoin suurin osa kirkko- ja luostarikorttereista. Yliopisto, hovioikeus, pakkahuone, raastupa, presidentin ja maaherran asunnot, vieläpä Aurajoen yli vievä siltakin joutuivat tulen omiksi. Kuumuuden sanotaan olleen niin kauhean, että vesi joessa tuntui lämpimältä ja akkunalasit alkoivat sulaa tähtitornista, joka kuitenkin oli 200 kyynärän päässä lähimmästä tulipalo-paikasta.