Koko keskustelun ajan vaimo usein hoiteli ja hellästi vaali kipeää lastansa.
Vaikka mitä vielä olisimmekin puhelleet ja keskustelleet, ei kumminkaan pelkoni haihtunut isännän poissaolon tähden. Nyt varsinkin, kun puheen aineet tuntuivat olevan lopussa ja kun taskukelloni alkoi näyttää yhdeksää, alkoi pelkoni kiihtyä kiihtymistään, että tuolle vaimon hyvälle miehelle on tapahtunut joku vahinko. Mutta huoltani en kumminkaan hennonut uudestaan ilmottaa lisäsuruksi ilmankin jo niin paljon kärsivälle vaimolle. Vaan kun pelkoni oli korkeimmallaan, rupesikin kopina kuulumaan porstuasta, ja samassa astui kauhean luminen mies tupaan. Hän pudisteli lumen pois päältänsä, laski kirveensä laapiin ja kintaansa naulaan, ja meni päätäsuoraa takan tykönä olevan kätkyen ja vaimonsa tykö — hän ei näyttänyt huomaavan minua, kun istuin varjopuolessa. — "Kuinka pikku Heikki voipi?" kysyi hän hiljaisesti vaimoltansa.
— "Pikku Heikki-raukka on kovin kipeä, luulen, että hän kohta kuolee", vastasi vaimo.
— "Jumala varjelkoon!" sanoi huolestunut ja vaivoistansa väsynyt isä, astui pienokaisen kätkyen tykö, kohotti sen silmivaatetta, kyyristyi kätkyen yli ja kylmillä kohmettuneilla huulillansa — suuteli lapsensa kuolonkalpeilta kasvoilta pois ne hikipisarat, jotka taudin rautainen ja säälimätön käsi oli niihin nostanut. — Silloin en ollut kyllin voimakas estämään karkaamasta silmistäni parvea kirkkaita kyyneleitä. Mies nousi siitä ylös, ja vaimo sanoi hänelle — luultavasti siten ilmottaaksensa, että täällä on vieras. — "Miksi sinä olit näin pahalla ilmalla niin kauan? Vieraskin alkoi peljätä sinun näin kauan poissaoloasi." Isäntä näytti säpsähtävän viimmeistä osaa vaimonsa lauseesta, ja sanoi: "kuka vieras täällä sitten on ollut?" Vaimo viittasi minua kohden ja sanoi: "tuossahan vieras on vielä nytkin." Nyt vasta isäntä havaitsi minun ja alkoi kysellä: mistä olen, mihinkä menen ja miten olen tämän kautta joutunut kulkemaan. Kysymyksiinsä välttävät tiedot saatuansa, näytti hän olevan tyytyväinen tilaansa, ja sanoi: "kyllähän tuolla ulkona on oikein paha ilma, vaan kuitenkin täyden kuun aika, että pyrylläkin näkee semmoista työtä tehdä, kuin tervaksien särky on; ei jouda joutilaita käsiä pitämään, jos mieli on joukon elää tämän kovan ajan yli." Sen tehtyänsä rupesi mies vasta lämmittelemään kohmettuneita käsiään takka-valkealla ja vaimo laittoi hänelle illallista. Hän otti uunin suusta toisella kupilla peitetyn kupin, jonka hän toi pöydälle, ja vielä lisäksi tuli: karhea sekaleipä, toisen kupin pohjassa pisare maitosintua ja suolaruuhi; näin oli illallinen valmis. Minä rupesin syömään evästäni ja isäntä illallistansa. — Muu väki oli tietysti syönyt illallisensa ennen minun tuloani. Silmäilin silloin, mitä kupissa oli, jonka vaimo uuninsuusta toi pöydälle: se oli pettupuuroa, höystettyä vähillä suuruksilla. Mies, syömään ruvetessaan, otti lakin pois päästään, pani kätensä ristiin ja siunasi; sitten hän mursi karhean leipänsä, kasti sitä suolaan, söi sitä alle ja puuroa päälle. Nyt rupesi oven pielessä makaava poika näyttämään elonmerkkiä, sillä hän paitasillaan hypätä kapsahutti vuoteelta lattialle, juosta kapitti isänsä tykö ja hoki: "isä, isä!" Mies otti pojan syliinsä, nouti vuoteesta vaateriepuja, kääri ne pojan ympärille ja niin he menivät yksissä neuvoin jatkamaan illallista. Minun kävi poika-riepu kovin säälikseni: otin siis eväästäni puolen leipää, johon panin voita päälle, ja palasen lihaa, ja vein ne hänelle, mutta eipä poika tahtonut ottaa niitä mitenkään vastaan, vaikka kuinka olisin häntä siihen kehottanut. Hän näkyi pitävän sitä saalistansa niinkuin yrttiä, eikä raskinut siitä syödä muuten kuin näpistelemällä. Sitten kuulin hänen sanovan äidillensä hiljaisesti: "Heikillekkin." — "Ei Heikki-raukka saata nyt syödä mitään, hän on kovin sairas; syö nyt vaan itse!" sanoi hänen äitinsä. — "Hyvä Jumala minkälainen rakkaus tuollakin raukalla on pieneen veljeensä, vaikka ei suinkaan oma nälkänsäkkään liene kaukana!" ajattelin sen huomattuani. Äitinsä viimmeiset sanat kuultuansa söi nyt poika saaliinsa ahnaasti loppuun.
Tähän asti oli takkavalkea lämmittänyt ympärillä olijoita jotenkin välttävästi, mutta nyt loppui valkea ja samassa kylmyys tuntui vallottavan koko huoneen. Vaimo rupesi minulle esittelemään, että menisin vaarin ja muorin kanssa saunaan maata, jonka vaari oli jo iltapäivällä lämmittänyt. Sillä tämän tuvan sanoi hän olevan niin kylmän, ett'en minä täällä tarkenisi, semminkään kuin vuoteita ei ollut. Esitys tuntui varsin hyvältä, sillä tunnustaa täytyy, että itsekkin aloin murehtia yön yli toimeen tulostani kylmän tähden. Poika pantiin vuoteeseensa maata; vaimo nosti sairaan lapsensa kätkyineen takan liedelle, saamaan siinä lämmintänsä, ja istui itse viereen valvomaan ja hoitamaan sairasta lastansa; mies väsynynnä vaivoistansa vääntyi, vaimonsa kehotuksesta, pehkuvuoteelle pitkäksensä, ja minä, otettuani päällysvaatteeni mukaani, lähdin saunaa kohden.
Ilma ei ollut yhtään asettunut: kova tuuli kävi ja lunta tuli niin sakeasti, että oli mahdoton erottaa minkäänlaista esinettä. Ennen kuin menin saunaan, täytyi käydä ensin vaalimassa ja hoitamassa hevostani, joka kumminkin oli nyt hyvässä suojassa, kun kerran olin saanut sen huoneeseen.
Saunan tykö tultuani huomasin, että sen ovi oli tuuleen päin; ovi oli hyvin hatara ja tuuli sitä rytyytti ja remputti. Koetin vetää sitä auki, vaan sepä ei auennutkaan millään keinoin; koetin ryskyttää kovasti, mutta turhaan, sisältä ei kuulunut mitään. Minulle jo alkoi aika käydä ikäväksi, ankaran kylmän tähden, ja sentähden rupesin kaksin käsin, voimieni takaa, repimään ovea auki. Nyt rupesi se viimmein heltimään, ja saunan sisältä kuului aika rytinä ja romina. Samassa kajahti sieltä myös jokseenkin äreä ääni: "no mikä siellä nyt on?" — "Avatkaa vieraalle ovi! Minut käskettiin saunaan maata", huusin minä ulkoa.
— "Älkää vielä, kun minä saan oven auki", kuului vanhuksen ääni saunasta. Sitten hän tulla köhmi lattialle ja rupesi nypläämään ja näpläämään, ähkäämään ja puhkaamaan, eikä koko oven avaamisesta tullut mitään.
— "Minä palellun tänne, avatkaa ovi!" huusin minä tuskissani ulkona.
— "Eihän tuota saa auki", vastasi ukko ja hän rupesi oikein hartiain voimilla repimään ja riuhtomaan, ja vihdoin viimmeinkin ovi aukesi. Minulle tuli jo niin vilu ulkona pitkällisen oven aukaisemisen aikana, että hampaat suussani kalisivat.