Kun pääsin saunaan, selkesikin pian syy pitkälliseen odotukseeni tuolla oven takana: ukko ei ollut huomannut sitä, että siellä joku ihminen ryskytti ovea, vaan oli luullut tuulen sitä rämyyttävän, niinkuin se tekikin sille myötäänsä, ilman ihmisen auttamatta. Kun ovi oli niin hatara ja muutenkin rempallaan, eikä siinä ollut luotettavia kiinnipitimiä, niin ukko oli sitonut sen kiinni saunan periseinää pitkin rakennetulla lavalla olevaan reen jalasten paininpuuhun joillakuilla vitsoilla ja rihmoilla, ja sen hän oli tehnyt niin sompeloisesti ja koneellisesti, ett'ei itsekkään saanut sitä auki muutoin kuin väkirynnäköllä. Sauna oli hyvin pieni: kun vaari muorinensa makasi mainitulla perässä olevalla lavalla, ja kun siinä oli vielä joitakuita astiain kimpilautoja kuivamassa ja vielä päälliseksi mainittu paininpuu jalaksinensa aivan seinän vieressä, niin lavalle ei ollut ajattelemistakaan päästä maata; penkkinä, sivuseinällä, oli vaan yksi pieni hirren kapula, johon ei ensinkään sopinut makaamaan ja lattia oli sekä siivoton että kylmä, jotka syyt tekivät sen kelpaamattomaksi makuusijaksi. Muuta neuvoa ei ollut, täytyi ruveta tuolla penkin tapaisella, lavaa vasten nojallaan, istua kykkimällä yötänsä viettämään. Jos kuinkakin olisin teetellyt, niin unta ei tullut; rupesin siis tekemään puhetta ukon kanssa.
— "Onko pitkästi tästä teiltä likimmäiseen naapuriin?" kysäisin ukolta.
— "Puolitoista peninkulmaa", vastasi hän.
— "Eipä sitten ole naapurista apua odottamista, jos joku äkkinäisempi turma sattuisi tulemaan", sanoin taas.
— "Ei; täällä pitää tulla toimeen omistansa", vastasi ukko tyytyväisesti.
— "Te olette kaiketi saaneet monta kovaa kokea elämässänne?" kysyin taasen.
— "Eikö mitä; aikaanpa tuota on tultu", sanoi siihen ukko.
— "Teiltä on kuollut paljon lapsia?"
— "Yhdeksän kappaletta."
— "Joko lapsianne kuoli ennen tänne tuloanne?"