No, ei muuta nyt mitään. Kuninkaan täytyi tyttärensä antaa pojalle vaimoksi ja puolen valtakuntaa päälliseksi, millä eläisivät. — Sen pituinen se.
KETTU KOSIOMIEHENÄ
MADON LINNA
Oli ukko ja akka ja heillä yksi ainoa poika. No, rupeaa akka sairastamaan ja huonoksi käy hyvin, että luullaan jo kuolevan, niin tulee poika hänen luoksensa ja sanoo suruissansa: "Kunnepa minä hyvä, kun sinä maammoseni kuolet?" — "Elä ole pahoillasi", sanoi äiti, "jos minä kuolen sinusta, niin jääpihän isäsi eloon."
Kuluu aikaa siitä vähäsen, niin jo kuolee äiti, ja isä vuoronsa rupeaa sairastamaan. Siitä käypi poika nyt isänsä luokse, sanoo: "Kunnepa taattoseni minä hyvä, kun sinä kuolet?" — "Elä ole milläsikään", sanoi taatto, "minulla kolme ansaa on metsään pantuna, minä kun kuolen, sinä ansoilla käy, mitä saanet, tuo elävänä kotiin."
Ei aikaakaan, niin kuoli äijä, ja poika jääpi suremaan sitä, kun hän vanhemmistaan orvoksi jäi. Itki, itki, äijän itki, monet päivät itki, niin juohtuipa mieleen siitä, mitä isä oli kuollessaan sanonut. "Käskihän se isäni minun ansoilla käymään", arveli mielessään poika, "jahka minä huvikseni lähdenkin!" Sillä tuumalla meni hän metsään, kävi ansan siellä, kävi toisen, kävi kohta kolmannenkin, niin puuttuipa ruskea repo olemaan kolmannessa. Sen vei elävänä kotiinsa niinkuin isävainajalta neuvo oli, mutta arveli mieltänsä myöten: "Ei tästä minun saaliistani paljon apua ole, nälkään tässä kuolen kuin kuolenkin, ellen ajoissa neuvoa pitäne." Näitä miettien tuli hän saaliinensa kotiin ja istuutui suruissaan rahille ajatellen itseksensä, mille työlle nyt rupeaminen, jolla toimeen tulisi. Silloinpa kuuluu tuvan loukosta pakina niinkuin ihminen haastaisi ikään, ja kettu sanoo pojalle: "Ka, eikö sinun, Jussi Juholainen, laadi mielesi naimaan?" Jussi Juholainen näet on nimi sillä pojalla. Oudostuen pakinata nousi poika seisaalle ja lähestyi kettua sanoen: "Kuinkas minä, ketturukka, naisin? Köyhän kera minä en elä, pohatat minulle eivät tule." — "Ka, lähde kuninkaasta naimaan, niin saat pohatan!" sanoi kettu. "Hyvin sinä nyt, kettuseni, joutavia pakiset!" vastasi poika, "kuinkas minä lähden kuninkaasta naimaan, siitähän ei tule mitään!" — "Ka, elähän huoli", pakisi toimessaan kettu, "minä, katsohan, sen asian laadin, jotta syntyy ainakin." Kuultuaan tämän arveli poika: "Voinmahan olla ketulle mielen nouteeksi, ei tuosta pahaakaan liene!" ja läksi ketun kera kulkemaan, minne se häntä veisi.
Käydään kahden kesken, tehdään taivalta yhdessä, niin tullaanpa kuninkaan kotiin; linna jo näkyy heille. Puhuu silloin isännälleen kettu, sanoo: "Vuotahan tässä, minä lähden tietelemään edeltä, mitä linnassa kuuluu, onko kuninkaallinen perhe kotona." Sillä puheen erosi jo isännästään Jussi Juholaisesta ja juoksi linnaan, jossa meni suorastansa kuninkaan puheelle ja sanoi: "Antakaa, armollinen kuningas, nelikkoa lainaksi, millä isäntäni Jussi Juholaisen kultia, hopeita määrisin." Kuningas kuultuaan tämmöisen pohatan tienoilla olevan antoi kohta nelikon ketulle, sanoi: "Pyydä nöyrimmästi isäntääsi minunkin linnassani käymään, onhan ruokaa, on huonetta minulla." Saatuansa kuninkaalta nelikon läksi kettu linnasta kantamaan sitä, etsi minkä sai kulta- ja hopeasipaleita kynsiinsä ja pani ne nelikon uurteeseen, josta vei nelikon kuninkaan palvelijoille takaisin kiittäen lainasta ja juoksi siitä isäntänsä luokse, jolle kertoi asiansa, miten kuningas vaati heitä linnaansa. Kuningas sillä välin miettii mielessänsä: "Jokohan se kettu isännästään toden puhui, jotta sillä moinen rikkaus ompi, vai olikohan valhetta kaikki?" Päästäkseen asian perille sanoi hän orjillensa: "Tuokaa nähdäkseni se nelikko, joka lainassa oli; kun lienee kultia, hopeita hänellä määritty, niin onhan muutamia sipaleita pohjaankin jäänyt." Käskyä kuullen kantoivat orjat nelikon katseeksi, ja kuningas kun tarkoin katseli sitä, löysikin pieniä kulta- ja hopeasipaleita sen uurteesta, josta näki ketun sanat todeksi, arveli: "Ei ole se mies joutava mikään, kun on kultaakin, hopeata nelikolla määritä!"
Iltapuoleen päivää kulki Jussi Juholainen kettunsa kera linnaan sitten, jossa kuninkaan käskystä annettiin hänelle erityinen huone asua ja ruokaakin sekä juomaa, mitä halusi ja kuninkaan linnassa parhaanlaatuista oli. Siinä eli sen päivää nyt ketun seurassa hyvästi, kunne yö tuli; mutta aamulla erosi kettu taas hänestä, meni kuninkaan puheelle ja sanoi: "Annapas, kuningas, vaatteitasi nähdä, onko yhtä hyvät kuin on isännälläni Jussi Juholaisella." Kuningas tuo nyt yhdet vaatteet ensinnä, näyttelee ne, mutta kettu ei niitä ota, paremmat sanoo isännällään olevan. Siitä kuningas jo toiset tuo, paremmat, vaan eivät kelpaa ketulle nekään. Viimein, kun ei muusta apua ollut, tuo kuningas kolmannet parhaimmat vaatteensa näytiksi ketulle, jotta eivätköhän rupeaisi jo kelpaamaan. "No, nämähän ovat siihen laatuun kuin minunkin isännälläni", sanoi kettu, "miltä ei yhdennäköiset aivan", ja kantoi Jussi Juholaiselle ne kuninkaan vaatteet, käski hänen pukeutua niihin. Mitäs, Jussi kun tiesi jo ketun tuumat hyväksi, teki neuvon mukaan kohta ja puki vaatteet päällensä. Sai vaatetsineeksi vain, niin alkaa kettu taas neuvoa häntä, sanoo: "Lähde nyt kuninkaaseen, kosikaamme hänen tytärtänsä, niin saat sinä rikkaan morsiamen, köyhästä kun et sano huolivasi!" — "Kyllähän rikas luullakseni parempi olisi", vastasi Jussi ja kulki ketun kera kuninkaan linnaan, jossa pyytää morsiamekseen tytärtä. Kuningas arvelee, ajattelekse tuosta, niin jo suostuu tuumaan — ka, kuinka hän ei tytärtään semmoiselle miehelle antaisi, jolla vaatteet on hyvät, mitä parhaimmat päällä, ja kultaa, hopeata niin äijän, jotta nelikolla määrittiin! Eihän muuta, ruvetaan häitä vain laatimaan, ja rahvasta kerätään, herraa, talonpoikaa linnaan paljon.
Pidetäänhän piiruja, monta päivää pidetään pääksytysten, niin alkavat jo vieraat linnoilta hälvetä, kukin lähtee kotiinsa. Arvelee siitä nyt lähteäksensä naisensa kera Jussikin; kuinkas, lähdettävä oli kumminkin, ja rupesi hyvästi heittämään päästäksensä taipaleelle. Mutta kuninkaasta oli outoa nyt äkisti yksikseen jäädä, kun läksi ainoa tytärkin kotoa, ja hän laittausi kaimaamaan vävyänsä sanoen: "Annas, lähden kotiasi katsomaan minäkin, pitäähän kerta nähdäkseni, miten te, lapseni, talossanne elätte; kuljemme yksissä nyt sinne." No, eihän se semmoinen liika ystävyys Jussin mielestä maksanut mitään, senhän arvaa toinenkin, vaan minkäpäs hän teki, kuningas laittausi matkaan vain. Ymmärsi kettu nyt asian, että hätä se alkaa isäntämiehellä olla, ja juoksi turvaksi hänelle, sanoi: "Minä lähden, isäntäiseni, edeltä sanaa linnaasi viemään, tulkaa te vierainenne jäljestä, ja tiet kun matkalla eroavat, niin vasempaan käteen lähtekäätte, se tie linnoille suorin on." Jussi Juholainen kuunteli kettunsa puhetta, jota oli tottunut uskomaan, ja arveli: "No, sinä sen minun linnani tietänet, mistä sinne mennään, kuljemmehan jäljessä, jos sillä matkan päähän pääsisimme!" Turvaten kettuunsa lähtee siitä sulhanen naisensa, appensa ja muun juohtokansan kera taipaleelle tietämättä, mihin matka viimeinkin päättyisi; saadaanhan ketun neuvomaa tietä kulkemaan.
Kettu sillä välin juosta litvittää tietä pitkin yksinänsä, niin tuleepa kymmenen miestä vastaan, sinisessä haljakassa kuin huuteessa, kirveet olalla. "Ka, mitä miehiänne olette?" kysyi kettu. "Madon halonhakkaajia olemme", sanoivat miehet, "mitä se sinuun koskee?" — "Voi miesparat!" sanoi kettu, "kuningas matkaa tästä nyt jäljestäni; se kun kysyy, kenen olette, elkää sanoko Madon, sanokaa Jussi Juholaisen olevanne, ilman teille tuho tulee, kuningas on lähtenyt hävittämään Matoa." Miehet kuultuansa tämän lupasivat neuvon mukaan sanoaksensa, ja kettu läksi juosta luikertamaan edelle. Juoksee, juoksee, minkä juoksee, niin tuleepa kaksikymmentä miestä vastaan, sinisessä haljakassa kuin huuteessa, suuri hevoslauma ympärillä. "Mitäpä miehiä olette?" kysyi kettu. "Madon hevospaimenia", sanoivat miehet. "Elkää, poloiset miehet, niin sanoko, kuningas kun jäljestä tulee!" varoitti kettu, "sanokaa Jussi Juholaisen olevanne, ilman teidät kuningas tappaa, kun on lähtenyt näet Matoa hävittämään." — "Hyvinhän tuon voimme sanoa", vastasivat miehet, ja kettu juosta lipotteli edellensä; vaan ei etäälle ennättänyt, kun tuli jo kolmekymmentä miestä ison lehmikarjan kera vastaan hänelle, miehet sinisessä haljakassa kuin huuteessa. "Kenenpä miehiä olette?" kysyi taaskin kettu. "Madon lehmipaimenia", sanoivat miehet, "mitäpä sinun siihen ompi?" — "Oi, poloiset, päiviänne! Elkää vasta niin sanoko, tästä tulee kuningas jäljestäni Madon valtaa hävittämään", sanoi kettu, "sanokaa, miesrukat, Jussi Juholaisen olevanne, ilman kuningas päänne leikkuuttaa heti." Miehet lupasivat nyt käskyn mukaan sanoaksensa, joshan sillä välttäisivät kuninkaan vihan, ja kettu erosi heistä, läksi edelleen kohta. Juoksee, juoksee, minkä juokseekin, niin tulee jo linna eteen, joka niin on kaunis ja komea,